dublin

Voiko eteinen kertoa itse talosta?
Voiko Helsinki kertoa Suomesta?
Voiko Dublin kertoa Irlannista? Edes jotain? Voihan?

Ehkä siellä lojuvat vaatteet, lattialle jääneet hiekanjyvät voivat antaa tunnelman jostakin?
Onhan Dublin rosoinen, onhan?

Lähdetään tästä.

Minulla ei ole suoranaista lentopelkoa, pikemminkin lentojännitys ja ylipäätään siirtymiseen liittyvä stressi. Kukaan ei tunnu reissuista kertoessaan kuvailevan edes ihailevassa mielessä lentämiseen liittyvää käsittämättömyyden tunnetta.

Mitä minä siis tunsin, kun lentokone kiihdytti ja alkoi nousta ja alle jäävä maisema muistutti yhtäkkiä pelilautaa monopolinappuloineen. Ja sitten mentiin pilvien läpi yläpuolelle, ja aurinko kimmelsi pilvien pinnalla. "Tekee aina mieli mennä hiihtämään", sanoi mies. Pilvet näyttävät ihanalta paksulta koskemattomalta lumelta arktisella jäätiköllä. Ja minä tunsin outoa lumoutumista kauhuni keskeltä, join pienen pullon punaviiniä ja nojasin otsaani pikkuikkunaan, mistä aurinko kohtasi lämmittävänä pilvenä kuin keväällä nousuhumalassa.

Mutta onhan se nyt jumalauta ihan hullua olla yhtäkkiä pilvien päällä, paikassa jota yleensä katsellaan maan päältä.  Menee väkisinkin herkkä ihminen puuroksi, toiseuden tilaan. Ehkä sen sitten unohtaa, ymmärrettävästikin, jälkikäteen.
Mietin pitkin matkaa, kuinka itse rauhoittelisin herkkää ulkomailla käymätöntä ihmistä, joka pelkää irtoavansa itsestään ulkomailla. Ehkä lopulta nuo rauhoittelut olivat sittenkin itselleni, vaikka vähän olen tehnytkin matkoja.

Mitä siis sanoisin tähän lentämiseen ja siirtymiskauheuteen. No, ota se yhtenä vaiheena. Ota mukaasi jos mahdollista, ihminen, joka osaa sanoa että tämä ja tämä kuuluu asiaan.  Ota evästä ja ota kaikki irti mukavuutta tarjoavista ihmisistä ja asioista. Älä vielä mieti paluumatkaa ja kaikkea sitä mistä et tiedä.  Keskity vain seuraavaan siirtymävaiheeseen, hengitä. Se menee ohi.
Vietin kolme päivää Dublinissa, joista yksi päivä meni lähinnä siirtymävaiheen sumeassa törmäilyssä. Törmäily näkyy minussa fyysisesti, mustelmina.

Oli viimeisenä kokonaisena päivänä tarkoitus vierailla hieman kauempana pois keskustan hälystä.
Sain bussipysäkillä disso-/paniikkikohtauksen, josta ymmärtäinen mieheni kuljetti minut rauhoittumaan.  Tämä on kohta, joka eniten näin jälkikäteen nipistää. Vaikka näinkin kauniin St.Stephens greenin puutarhan, ja katselin sitä täyden lumouksen vallassa.  Ja katselin myös talojen sympaattisia pihoja ja roskiksiakin lähes kyynelten vallassa, suren tätä Dublinin ulkopuolisen maailman näkemättömyyttä.

Kaikki mielikuvani ja kaukokaipuuni sijoittuu juuri maasuduille, nummille ja linnoille. Tuohon unenomaiseen musiikkiin, jota nyt pääsyin haistelemaan turistikauppojen tuoksukynttilöistä.
Rauhoitin itseäni juuri noilla turistituotteilla, joita hyväilin uskomattoman hyvän katusoittajan soitellessa bluesia kadulta. Etsin todellista Irlantia.

Siirryimme rauhoittumaan hyväksi havaittuun kahvilaan syömään kolmioleipiä. Sitten menimme Dublin Castleen,minne siirtyminen tuntui absurdilta,kun olimme todistaneet erään kenties keskiluokkaisen paikallisen perheenisän raivonpurkauksen kadulla. En saanut otetta linnasta, missä ylimistö oli tehnyt lyhytaikaisia päätöksiään epämääräisen blingblingin keskellä. Söin skinny egg muffinin perunasalaatilla, jossa mukana oli navetalta tuoksuva leipä, jota haistelin kenties maaseudun kaipuussani.

Pienen mukavan puraisun Dubliniin sain Little museum of Dublinista, missä oli kotoisa ja lämmin tunnelma. Ihana opas nimeltä Andrew hörppi vesilasistaan ja kertoi venyvällä aksentillaan paikan historiasta. Sain myös koomista mielihyvää päätyessäni U2-huoneeseen, missä sain yhteiskuvan Bono-patsaan vierellä. Pitkin reissua nimittöin ikävöin siskoani, vanhaa U2-fania, ja yhteisiä iltojamme vanhan hyvän U2:n parissa. Tämä ikävä tulvahti silmistäni hotellin viereisessä pubissa, missä pikkujouluseurue jorasi "Where the streets have no name":a.

Yritin imeä itseeni Irlantia myös Dublin writer's museumista,  isosta tavaratalosta, missä oli irkkumaista blingblingiä ja ulkona mekkaloivista pikkujoulu/jalkapalloihmisistä, koululaisten joulukuoroista ja paikallisesta tv:stä, jota seurasin nälkäisesti hotellihuoneessa.

Miksi siis matkustaa jos on hsp?

Koska oikeassa seurassa ja itseään ymmärtäen sopivissa annoksissa, ulkomaat voivat tarjota sinulle uskomatonta mielihyvää ja onnistumisen tunnetta, puhumattakaan perspektiivistä, jota saat kotimaahasi. Jätä juomistunnelmointi pois, jos se tuntuu vähänkin epäilyttävältä. Pubeja voi havainnoida teenkin voimalla. (Ja tämän sanon kantapään kautta oppineena.) Hsp voi myös havainnoida kiitollisemmin pieniä yksityiskohtia, ei tarvitse liikkua turistikohteisiin, vain niellä yleistä tunnelmaa pieninä annoksina. Se on kultaa, jota ei voi sanoin kuvata. Voi aiheuttaa itselleen nälän nähdä lisää, ymmärtää itsestään niin paljon enemmän.
Voi todeta pysyvänsä hengissä kaikesta tästä, myös paluulennosta, joka on lähinnä pitkäveteinen. Tai sitten ei. Se voi olla myös jännittävä ja rohkaiseva. Lentokentäthän ovat maailman mukavimpia paikkoja.
Ja paniikkikohtaukset tulevat. Ja menevät.

Minä sulattelen tätä vielä pitkään.
Ajattelen sitä riipaisevaa rakkautta, jota tunsin kun katsoin hotellin ulkopuolella liian lähelle tulevaa elämää, kaksikerroksisia busseja ja töihiinsä kiiruhtavia irlantilaisia.

valon juhla

On tällaisia päiviä.
Minä olen täynnä kipua, se on ehkä erityisen keljua flunssaa, mutta käykö flunssa tällä lailla tunteisiin?
Minä tuskastun ihmisiin, tuskastun niin että hiki pirskahtelee ympäri kehoani ja aivopuoliskojeni välissä on suora viiltävä lovi.
Lapsi nukahtaa olkaani vasten, ja minun vain täytyy.
Nostaa hänet syliini, raivata väyläni, hymyillä.
Pidellä häntä hellästi maailmassa.

Me menemme taas Tallipihalle. On Valon juhla.
On harmaa alkuilta eivätkä lyhtyjen valot erotu.
Ostamme suklaata Suklaapuodista ja istumme kivetykselle syömään valitun herkun kuten aina.
Minä otan haukun ja maku leviää suuhuni.
Juhlaan on tuotu vaikeasti vammaisten ryhmä. Yksi karjuu ja mölisee aggressiivisesti.
Annan lapsen kuunnella, annan itseni kuunnella.
Ikäänkuin jokin kipeä, kireä kela itsessäni purkautuisi.

Nousemme mäen päälle.
Lapsi huomaa jokaisen linnunpöntön ja iloitsee niistä.
Ilman häntä en huomaisi yhtäkään.
Vasta mäen päällä näen, että koko taivaanranta on ihanaa mannaa, vaniljaa ja huvipuiston laitteiden valot heijastuvat kimmeltäen järveen.
Olemme siinä pitkään, lähekkäin ja katsomme.

Palatessa vastaan tulee ystävä. Rupattelemme, halaamme.
Kun riennämme lapsen kanssa etsimään bussia, on koko kaupunki täynnä valojen ketjuja.
Erottuvia, heijastuvia.

Kun jäämme bussipysäkillemme, lapsi näkee taivaalla tähden.
Minä näen vain alkuillan taivaalla olevia pilven riekaleita.
Hänen takiaan katson pidempään ja käsitän hänen puhuneen totta.
Taivaalla loistaa yksi tähti.

Kaikki on yhtäkkiä pimeämpää, mutta nyt on valon juhla.
Käsitän sen nyt.

☸

 

meren pulssi

Olen rannalla, käsissäni painava ankkuri.
Kaikki hyökyy yli.
Meri edessäni, meri sisälläni.

Näen edessäni aikajanan, joka on arvioitu kolmeksi vuodeksi, mutta on todellisuudessa määrittelemätön aika.
Viime lauantaina aloitin kirjoittajakoulun.

Kun menen ensimmäiseen tapaamiseen kangaskassissa uudet lehtiöt ja kynät, uskallan hädin tuskin hengittää.
Katson edessäni istuvan naisen violettia kaulaliinaa, sen violetteina kiiltäviä paljetteja.
Ehkä siellä on hänen kaltaisiaan naisia. Ajatus rauhoittaa.
Kun nousemme bussista, tiedän jo hänen olevan menossa sinne, mutta silti lähden etsimään toisennäköistä rakennusta vain päätyäkseni hänen kanssaan saman pitkän pöydän ääreen.
Aivan toisenlaiseen paikkaan kuin olen kuvitellut ja samalla juuri sellaiseen, jossa käsitän kaiken kuuluvan tapahtua.
Seinillä on isoja kirjailijoiden kasvokuvia ja lasikaapissa edessäni on ystävättäreni julkaistu kirja.
Hänen, joka on vuosi toisensa jälkeen rohkaissut minua tänne.

On oikeastaan yhdentekevää, onko minulla vielä toimivia kyniä ja tyhjiä liuskoja.
Onko minulla vielä yhtään valmista ajatusta.
Kiire tappaa tämän kaiken, käsitän.
Edessäni on kolme vuotta ja olen vielä alkuviivalla, sen rajoilla häilyen.
Pääasia, että seison tässä ja hengitän meren tahtiin.

Samaan aikaan täsmälleen näistä samoista kuohuista alkaa kaksi muutakin prosessia.
Olen valmistautumassa psykoterapiaan, yhtä määrittelemätön, yhtä valtava.
Ja perhesuhteissani on myös alkanut uusi aika, avarampi, oikea.
Minulla on yhä kaikki tämä, jota olen ajoittain epäuskoisesti pidellyt vapisevissa käsissäni, ja mahdollisuus uusiin liuskoihin.
Kaikki tämä on vielä mustekynäni säiliössä, kirjoittamattomina sanoina.
Kaikki tämä on vielä nielussani, mitään ei ole vielä sanottu.
On suhteita, joita ei ole vielä luotu, paljon määrittelemätöntä kauneutta.

Haluan seistä tässä ja sanoa, että minua pelottaa. Hengittää ihanaa, seisauttavaa hallaa.
En vielä tiedä mitään.
Suljen silmäni ja annan meren pulssin siirtyä minuun.

luopumisesta

Ensimmäinen tänne kirjoittamani merkintä käsitteli kesän kuumuutta.
No se.
Olisin halunnut monista asioista kirjoittaa ja olisi ollut suorastaan tarve niitä käsitellä, mutta sininen ajatus oli salpautuneena hellemuurin taakse.
Helteestä valittaminen on ollut tänä kesänä sallitumpaa, ja on tämä melkoista paniikkisirkusta ollutkin. Mutta se siit.

Haluan kirjoittaa taas enemmän.
Olen jossain kohtaa ikäkriisiä ja yhden jos toisenkin toipumisen alussa.
Menetin tänä vuonna hyvin rakkaan ihmisen. Hänestä luopuminen on kovan itkun takana ja surutyö tulee vielä kestämään.
Toisaalta häneen liittyy elämäni onnellisimpia hetkiä, kuinka niitä voisi surra.
Maalla omenapuut kukkivat ja hänen muistolleen istutettu puu kasvattaa juuriaan.

Ja sitten. Olen lopettamassa lopullisesti vaikeaa suhdettani alkoholiin.
Tämä suhde on vanha, tuttu asia.
Olen kasvanut juomisesta erilleni, mutta vanha suola on janottanut aika ajoin.
Haluan kirjoittaa siitä enemmän purkaakseni omaa siihen liittyvää stigmaani.
Se, mihin ei suostu katsomaan, on maailman pelottavin asia.
Vaikka kirjoittaisin samoja lauseita kerta kerran jälkeen, niin on tehtävä.
Kirjoitin viime vuonna, että alkoholi on minulle heikkous, joka syöttää pajunköyttä ja pimeyttä.
Mitä muuta se on?

Etappi.
Henkireikä.
Vankila. Noidankehä. Vanne.
Pakkoajatus. Pakkomielle.

Haave. Uni. Muisto.
Toive. Ikävä. Kaipuu.
Turhuus. Pahe. Tyhjyys.

Olemista. Tuntemista.
Kieltämistä. Myöntämistä.

Näkymättömyyttä.
Ajan tappamista.
Arjen vähättelyä.

Riittämättömyyttä. Pelkoa.
Itseinhoa. Ihmisvihaa. Ihmisen pelkoa.

Varmistamista. Epäluuloa.
Hajottamista.




Ei siis mikään pinnallinen suhde. Ei mikään pikkujuttu.
Ei ihme, että joudun tekemään surutyöni myös tässä asiassa.

yksinäisen identiteetti

Viime lauantai oli yksi elämäni raskaimmista päivistä.
Syitä on monia, ja niitähän minä olen heti etsimässä, kokemus oli niin järkyttävä.
Ahdistuskela oli pitkälti itse aiheutettu ja sitten oli vastikään lopetettu lääke.
 Ja tämä helle.
Tämä kuiva kaupunkihelle, johon en totu, josta puolestani voisi poistaa viimeisen e-kirjaimen.
Kuumuus tarraa ihoon, salpaa hengen, estää ajattelemisen, takaraivoon asettuu pysyvä paniikki.
Alan tehdä samaa kuin luonto; nuupahtaa, hiipua. Haukon henkeä,anelen sadetta.
 Ulkona minun on kuitenkin kyettävä olemaan, koska lapsi.

[ JA: kuitenkin
kesä on sitä mannaa, linnunmaitoa, ydinnestettä
jota tiedän, että minun täytyy imeä itseeni varastoon. ]

 Nyt on vähän satanut. Se mahdollistaa nämä sanat.

Lauantai oli oikeastaan yksi tauoton paniikkikohtaus ja minun täytyi pystyä huolehtimaan tyttärestäni.
Niin kovaa kohtausta en osannut ennakoida, ja mies lähti yöksi Jukolan viestiin.
Kun se muuttui täysin fyysiseksi, pulssi kiihtyi, takaraivossa poltti, taju alkoi mennä, käsivarret puutuivat ja mikä pahinta pelkäsin hädissäni tekeväni jotain pahaa (niin ei kuitenkaan koskaan käy),
en voinut enää auttaa itseäni.
Soitin ensin miehelleni, joka oli autossa. Hän antoi minulle puhelimessa kaikkensa.
Kohtauksen yhä pauhatessa minä tein sen, minkä olen tehnyt helevetin liian harvoin,
tukeuduin ystävään.

Ja hänen ihana, rauhallinen äänensä sitoi paniikin kourat selän taakse, ja minä puhuin
ja itkin ja puhuin
kaikki tuli yhtenä virtana ulos.

Miten minä pelkään pilaavani kaiken
miten kannan yhä sisälläni yksinäistä ihmistä
miten kiitollinen olen
miten paljon häntä rakastan, vaikken koskaan soita.
Se kaikki oli niin uskomattoman tärkeää ja todellista,
käsittää se, sanoa se ääneen.

Ja hän puhui minulle omasta pelostaan. Hän pelkää erota,
koska yksinäisyys pelottaa ja ero hävettää.
Minä ymmärrän häntä.
Olenhan itsekin ennen nykyistä kumppanuuttani ollut ihan käsittämättömän paskassa suhteessa mieheen, jonka annoin aina uusiksi romuttaa itseni vaikken edes tiedä pidinkö hänestä lopulta tippaakaan.
Yksinäisyys oli silloin minulle kivireki, jota kiskoin ja piilottelin katseilta.
Ja lopulta se oli juuri se, joka minut pelasti.
Tuli aamu, jolloin päätin saaneeni tarpeeksi jo aikaa sitten.
Vedin kengät (muistan ne vieläkin, sellaiset pitkät ja korolliset jollaisia en yleensä pidä) jalkaani ja lähdin ovet paukkuen koskaan palaamatta.
Sillä yksinäisyys on niin paljon laadukkaampaa ja kehityskelpoisempaa kuin paskassa suhteessa roikkuminen.
Kun olin sen päätöksen tehnyt, elämä yllätti. Oikea ihminen käveli samaan tilaan, enkä minä takertunut häneen eikä hän minuun. Hän tuli ja jakoi yksinäisyyteni.

Ystäväni sanoi eroavansa miehestä, vaikka se pelottaa ja hävettää.
Ja minä sanoin, ettei sitä tarvitse hävetä. Eroaminen väärästä kumppanista on viisasta.

Minä tunnen ja tulen tod.näk. aina tuntemaan solidaarisuutta yksineläviä kohtaan.
Koen, että oma perheellistymiseni oli pitkälti hyvää onnea ja oikean ajoituksen sattumaa.
Puhun lähtökohdista, loppu on ollut omissa käsissäni.
 Ja minulla on yhä yksinäisen/yksinelävän ihmisen identiteetti. Olen syntyjäni yksinviihtyjä, henkinen puolierakko. (Se on ollut niin luontainen rooli, että yhtäkkinen ihmisenkaipuu on joskus niin vieras, että se hätäännyttää.)
Se näkyy siinä, että ajan itseäni yhä uudelleen sinne, missä on vain minä ja oma imperiumini,
vaikka sille ei olisi aikaa, tilaa tai varsinkaan tarvetta.
Ja siinä, että kannan joskus pientä syyllisyyttä, että vietämme laatuaikaa nykyään kolmen kesken. Ihan perseestä.

Soitin lauantaina vielä toistamiseen ystävälleni, kun paniikki vain jatkui.
Hän kehotti minua lähtemään ulos.
Pakkasin itseni ja tyttäreni ovesta.
Aurinko paistoi kuumana, enkä minä ollut tajuissani, vaikka samalla olin sitä tyttärelleni.
Olin paniikissa ja kuitenkin ääriviivoiltani vakaa äitihahmo, joka keräili tytön kanssa kukkia ja etsi bussipysäkkejä.
Suu kuivasi, pelkäsin nestehukkaa, pureskelin pari voikukan lehteä.

Ilta tuli lopulta viilentämään maailman. Tuli hetki, että saatoin vähän helpommin hengittää.
Kukkaset olivat kraanavedessä kupissa ja minä viesteilin siskoni ja ystäväni kanssa
"Vaikka tää on ollut elämäni raskaimpia päiviä, olen myös ollut todella kiitollinen elämäni ihmisistä."

Kun makasin sängyllä ja odotin unta, puhuin vielä hetken miehen kanssa puhelimessa.
Lopulta nukahdin käsi tyttären hiuksissa, Rainbowdash-pehmoponi kainalossani.
Nukuin koko yön ja näin rauhallista unta, missä kokkasin erilaisia ruokia isoille pöydille, tarjottavaksi.

☸ 

Merkinnässä on kuva Maria Veitolan kirjasta. Olen tunnistanut pal-jon hänen kirjoittamiaan asioita kaikilta elämän osa-alueilta.

Ja saanut niihin terävää, oivaltavaa ja rapeaa lisänäkökulmaa. Kiitos Marialle. 

Olisinpa tiennyt

Mitä sanoisin 15-vuotiaalle itselleni?

 
















   
 ✰ 

Mä nään sussa aivan valtavasti hyvää ja puhdasta, sellaista joka on vielä muodotonta valoa, 

mutta löytää myöhemmin monia ulostuloteitä ja tapoja muodostua. 
Samaa valoa mä näen myös tyttäressäni ja siskoni tyttärissä. 

Sä vihaat sitä, että oot erilainen. 

Ja sua ärsyttää, kun mä sanon sulle että onneksi oot!

Sun elämä tulee pysymään pitkään mielenkiintoisena, koska osaat katsoa sitä omalla tavallasi. 
Se, että sua kiusataan on ollut/on valitettavaa ja sä tuut kelaamaan sitä pitkin elämääsi, mutta sä opit vielä tulemaan ulos simpukan kuorestasi ja elämään myös sosiaalista elämää. 

   

Sä tulet löytämään monta herkkää, taiteellista ja mageeta tyyppiä,joita sä jo nyt pitäisit jännittävinä. Ja sä opit pitämään ne elämässäs.

Ne,joiden perään sä nyt kirjoitat 4ever tulee unohtumaan kohtalaisen pian.
 
Sulla ei todellakaan ole helppoa. Siihen nähden sä pystyt aivan uskomattomiin asioihin. 
Se aika jota sä elät on täältä vuodesta 2018 katsoen tosi hiomatonta, törkeää ja epäreilua. 
Karmeita asioita päästetään läpi sormien. 

Ne asiat muuttuu sanoisinko ihan vallankumouksellisesti vielä sun elinaikanasi. 

Aikuisuudessa, joka ei ole yhtään niin lähellä kuin voisi aluksi luulla, 
on paljon sellaista mitä sä pidät ihmeellisenä. 
Aikuisilla on aikuisten suhteita. 
Aikuiset voi avata viinipullon mihin vuorokauden aikaan vaan. 
Ne pääsee baareihin keskelle musiikkia, tupakansavua(ei kylläkään enää) ja kiehtovia tilanteita. 
Se kaikki ON tavallaan ihmeellistä. 
Ja vaikka sulle tulee jo varsin nuorena sellainen olo että "tää on jo niin nähty",  

ilmenee ettei se ole vielä edes alkanut.

 











Kun mä nyt katson sua, tunnen valtavaa hellyyttä. 
Haluaisin halata ja jutella kunnolla yrittäen olla kuulostamatta liian tätimäiseltä. 
Mulla alkaa olla siihen pikkuhiljaa eväitä. 

💫💌

kuorma ja junamatkat

Tiesin sen jo, kun katsoin vr:n aikatauluja.

Että joskus pitää kulkea junalla ja purkaa kuormaansa.

Että täytyy käydä kotikaupungissa, nähdä ystävää.

Nähdä asemia ja lipuvaa luontoa.

Että tämä arjen luoma tukos purkautuu käsiteltäviksi asioiksi.

Ettei ole vain patti rinnassa ja jonkinlainen käsitys siitä hyvästä, joka minun pitäisi tuntea mutta en pysty tuntemaan.

Luen Aamiaista Tiffanylla. Takakannessa Capote Duncania kuvaillaan sielunhädän tulkiksi.

Se sana minun pitää lukea uudelleen:Sielunhätä.

Tiedän mitä se on.

Se on juuri tätä.

Kun ei tiedä kuka on ja missä pitäisi olla.

Vaikka tavallaan tietää, muttei kuitenkaan oikeasti.

Ei tunnu olevan monimuotoisuutta, joka ylläpitää elämää.

Tiesin sen, kun juna lipui Turengin ja Ryttylän ihanien pikkuasemien ohi.

Vaikka samalla vatsan täytti jännityspulla.

Vihlaisut, jotka herättivät halun etsiä vessa.

Kun astuin laiturilta maihin, tunsin katseen, jonka tunnen aina Riksussa.

Ikäänkuin kaikki ennen tuntemani ihmiset seuraisivat minua riistakamerasta.

Tuntui heti että hukun siihen ilta-aurinkoon, irtoan rajoistani.

En tiedä miten voin toimia psykofyysisenä kokonaisuutena.

Olen pukenut ylleni armeijakuvioidut housut, kokoa 38.
Ne eivät sovi, haaroja hiertää.

Pukeudunko näin, koska tarvitsen kitkaa, joka pitää minut toimintakykyisenä.

Sitten ystävä soittaa ja minulle tulee turvallinen olo, asetun taas kartaalle.

Pääsen syliin.

Hänen kotinsa on taideteos.

Sielun hoitokoti.

Minä alan puhua, ja pintaan nousee kipu.

Semmoinen aito suru, että me teemme näin, kun tajuan heti että me rakastamme ihan helvetisti.

Olen vain ollut jotenkin ahtaalla, liian kiinni.

En ole ollut tarpeeksi täällä.

Aamulla olo on rapea, pelottavakin.

Mutta hän laittaa vanhan telkkarin päälle, sellaisen mitä kenelläkään ei enää ole.

90-luvun särisevä ruutu ja minä rakastan sen epäteräväpiirtoa.

Juttelemme lisää ja minä haen teetä.

Hän saattaa minut asemalle, kun olemme ajaneet bussilla vanhan kotikaupunkini halki.

Hän on ihana, minä käsitän sen.

Ja minä olen hänelle ihana, mikä onni.

Olen taas junassa.

Tiedän että paniikki tekee tuloaan, ilmastointi tekee sen.

Oudon keinotekoisen olon.

Minä ylläpidän itseäni katsoen valokuvia puhelimestani.

Keskityn pieniin yksityiskohtiin ja hengitän elämää.

Aseman kerrallaan.

Hämeenlinna. Toijala. Lempäälä.

Tulen Tampereelle ja näen sen riksulaisen silmin.

Tämä on iso, elävä siti.

Minun nykyinen kotikaupunkini.

Ja olen täynnä uutta.

kokonaisia ja puolikkaita kerroksia

Kirjoitan tätä blogia poikkeuksellisesti jossain muualla kuin kotona.
Istun Tampereen Puistotornin eli työväentalon toimistolla.
Olen kiivennyt nuo ihanat suuret historialliset portaat, kulkenut läpi kerrosten, kokonaisten ja puolikkaiden.

Täällä on pidetty merkittäviä kokouksia, konserttisaleista kuuluu opistolaisten soittoa, alakerrassa historian muistoa kannattelee ihana Lenin-museo.
Kaulassani on Pietarista ostettu huivi, olen juuri nyt yksin eikä ole kiirettä.
Kahvikeitin porisee. Kangaskassissani on mustavalkoisia maatuskoja riveissä.

Ensin oli pelkkä epämukavuus, pakkanen löi ilkeästi poskipäihin.
Oli väsymys, joka kaatoi sänkyyn ja kuitenkin kädet, jotka eivät osanneet lopettaa piirtämistä.
Liian monia liikennevaloja lyhyillä tiepätkillä.
Liikaa ihmisiä, liikaa ja liian vähän vaihtoehtoja.

Olen kokenut sisäistäneeni paljon kuluneilla viikoilla, olen graafisena suunnittelijana löytänyt hieman enemmän omaa paikkaani.
Olen ehdollistunut käymään keittolounaalla sokkarin alakerrassa, koska se on halpa ja helvetin hyvä.

Yhtenä tavallisena arkipäivänä siinä soppaani jonottaessani tunsin pitkän jännittämisen jälkeen yhtäkkisen onnen. Yksinkertaisen onnen hetken, että seisoin siinä ja sain kohta lautaselleni höyryävää kermaista palsternakkakeittoa.
Tein jotain mitä olen hyvin harvoin tehnyt; hymyilin hyvästä olostani vieraalle ihmiselle.
Hän sattui olemaan siinä tiskin toisella puolen, ojensi minulle lautasen ja vastasi hymyyni samanlaisella valolla.
Sellaista elämisen mielekkyyttä olen vasta nyt kasvanut kokemaan.

*

Tässä nopean sisäistämisen ja liian nopeiden ajatusten virrassa olen kokenut yllättävän menetyksen.
Menetin tärkeän ihmisen ja elämäni rakkaimman paikan sielun.
Siihen liittyvää kipua tulen prosessoimaan vielä pitkään ja tuon paikan, missä usein olen unissani, menettämistä en edes voi ajatella.
  Että viime kesän ja edellisten kesien onni ei enää toistu, ei samalla tavalla.

Elämä on niin arvokasta, joka ikinen sekunti siinä, kun on juuri siellä missä pitääkin.

vastuu elämästä

"En voi enää huoletta syödä palanutta popcornia".
Tämä oli ystävälle joulun aikaan viesteilty toteamus.

Niin, joskus oli aika ettei se niin merkannut pitenikö vai lyhenikö tämä elämä omista elämänvalinnoista, kunhan ei kuollut ihan heti.
Tuli syötyä aamu- ja iltapalaksi tai lounaaksi ja illalliseksi käristettyä pekonia ja munia tai pelkkää kalapuikkoa ja mustaa kahvia. (Melkein oksennan kun mietin tätä.)

Oikeastaan ei ollut aamu- ja iltapaloja.
(Ei ole aamua ei ole iltaa. Sinä vain. Sinä vain. Sinä vain. -Eino Leino-)
Päivät menivät myös lintsatessa, ihanassa lipuvassa yhdentekevyydessä, joka kuitenkin puri aina nilkkaan.
Tuli rakastuttua renttuihin.
Tuli viilleltyä, tuli vedettyä aspiriinia päivittäin.
Satunnainen kirjoittaminen oikeutti kaiken.

Toisin on nyt.
On tämä vastuu elämästä.
Tyttären tietenkin mutta myös omasta.
On tehtävä smoothieita.
On tämä maksa, nämä munuaiset, tämä sydän.
Nämä päivät, niin helvetin nopeasti rientävät.
Elämä loppuu, minä lopun.
Miten lyhyt elämä on juuri nyt.

Miten voi ikävöidä kaipuuta? kysyin retorisesti samaisen ystävän kanssa liikennevaloissa jutellessa.
Sitä kelluvaa oloilua, kun kaikki oli jossain tuolla tai joskus tuolla.
Nyt kun kaikki on vain nyt.

No ei.. elämäni ei ole todellakaan pelkkää smoothieta ja tolkkua.
Joka raossa yritän paheilla, vaikkei se enää toimisikaan.
Laitoja kolistellessa alan kuitenkin hieman hahmottaa linjaa.
 Nyt olen taas minä, aiempaa mehevämpi oloilija.
Rappeutuva, mutta elossa, joten let's go!


*

Yhtenä sortumisen tunteen aamuna päätin avata taas uuden piilotetun blogin,johon alan kirjoittaa kevyissä päivittäisissä annoksissa kässäriä.

*

Yhtenä aamuna tapahtui jotain ja tajusin sen heti.
Toisena aamuna jo bussissa heräsi ihmeellinen sykkivä tarve kääntää se kiitollisuuden viba sanoiksi.
Hain koulun kanttiinista kahvin, riensin oman osastoni pukuhuoneeseen. Kirjoitin rivit, etten unohtaisi ennen koululuokkaa:

Miten voimallinen voi yksikin esikuva olla. Taas yhtenä erityisen kylmänä kouluaamuna hän piti mut hereillä ja hengessä, kun kävelin bussipysäkiltä. Jännä miten voi 20 asteen pakkasessa yhtäkkiä lämpö virrata kehoon ja onnenkyyneleet nousta silmiin. 
So thank gosh for ms. Kathleen Hanna, don't you stop! 
✊💞

Korvanapeissa soi Hot topic ja I decide, mutta taustalla oli niin paljon muutakin. Maailmankaikkeuksellinen asioita.