sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Lenkki

Pelkään kävellä pimeässä.
Tauottomasti kuunteleva korva on takaraivossani, vaikka korvanapeissani soisi Vesala.
Pimeys nielee ja sykkii ympärilläni ja minulla on elämän ja kuoleman olo vaikka olen vain iltakävelyllä.

Sinä olet aivan tavallinen nainen menossa kotiin.

Haluaisin lenkkeillä illalla, koska hämärä ja pimeä sopivat luontooni, mutta se ei koskaan ole vain lenkkeilyä. Oikeastaan en tiedä miltä tuntuu vain lenkkeillä.
Olla ilman ylimääräistä aistia vaarasta, joka voi olla tai olla olematta.

Kesällä olen käynyt yöuinnilla täällä, missä on järviä.
Se on ollut humalaimpulssi, nyt tempaisen. Olen polkenut pyörällä hiljaiseen rantaan ja katsonut haaveellisena laskevaan horisonttiin.
Huumaantuneena rohkeudestani kuvannut itseäni vedessä.


Ja aamulla kauhu siitä, mitä olisi voinut tapahtua.


Tänä iltana huomaan kiirehtiväni askeliani.
Joku lähestyy, olen varma että kuulin sivuäänen kuulokkeistani.
Katson hysteerisesti varjoa. Liittyykö siihen joku.
Yhtäkkiä muistan hetken varhaismurrosiästä, kun en vielä ymmärtänyt rintojeni kasvua mutta muut kyllä ymmärsivät.
Kun kävelin toppatakissani kohti kotia ja minut siepattiin vasten kosteita huulia ja ilman huutoani ehkä muuhunkin. Juoksen hyperventiloiden ja tunnen kuinka veri valuu pitkin leukaa.
Enkä kerro kenellekään.

Kyllä minä tämän muistin.
Ja aina muistan.
Mutta aina yritän lähteä pelkälle lenkille.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti