lauantai 30. syyskuuta 2017

paksua ilmaa



Tämä syksy on veitsellä leikattavaa usvaa, hikeä, keltaisia lehtiä.
Tiivistynyttä aikaa ja rakkautta.
Pelkoa, että aika on sittenkin liian rajallinen.
Huolta terveydestä, joka tuntuu nyt sijaitsevan kilpirauhasessani, siinä perhosessa kurkussani.

Olen juottanut itselleni karpalo-sitruuna-muskotti-kaneli-inkiväärijuomaa, joka on silkkaa happoa. Olen opetellut syömään kurpitsansiemeniä ja välttelemään leipää ja kahvia.
Joka kouluaamu kuitenkin sorrun ainakin siihen kahviin.
Turvotus kurkussa, jonka alkusyksyn stressisykäys varmasti aiheutti, on laantunut.
Olemme keränneet sieniä ja marjoja.
Olen joka päivä poiminut jostain kouraani kolme pihlajanmarjaa ja niellyt ne.

Uskon inkivääriin ja sipuliin. Tiikerisalvaan.
Metsään ja olemisen sietämättömään keveyteen.
Se yksinkertainen oikeutettu onni, kun vietän aikaa tyttären kanssa, kun kävelemme puistoon ja hän poimii minulle maasta lehden.
Kun juttelemme, ja käsitän konkreettisesti miten hyvä tyyppi hän on.
Kun me kolme kietoudumme yhteen läjään, eikä millään muulla ole väliä.
Ei ole mitään tarvetta, vain sumentunut, turta turva.

Tästä paksusta ilmasta olen lähtenyt yhtenä iltana Telakalle, omin jaloin, oman tahdon varassa.
Kuuntelemaan vanhaa runoani, josta on tehty laulu.
(Vastavirtaorkesteri sävelsi "Leffaelämää":n. )
Hämmästellyt itseäni hämyisessä illassa, kuinka auki olen ja kuitenkin rauhallinen, vaikka lähtiessä jännitys sumensikin ääriviivani.
Istun siinä, eturivissä, ja itken häpeilemättä niitä sanoja, jotka kirjoitin joskus parikymppisenä. Sitä elämäntilannetta, josta en nähnyt seinien ulkopuolelle. Niitä henkiinelätettyjä sanoja, upeaa musiikkia, laulajattaren armoitettua ääntä.
Tunnen itseni kiitolliseksi ja katoan onnellisena yöhön.



tiistai 22. elokuuta 2017

Ilma

Hyvä ja paha taistelee juuri nyt niin konkreettisesti, että sen tuntee ilmassa. 

Eilen bussissa keskityin hengittämään, kun pahat aavistukset viuhtoivat ilmassa joka suuntaan.
Kurkussani oli kivistävä köntti, ja tunsin kurkkuni paljauden.
Tahtomattani tarkkailin bussiin astuvia ihmisiä. 
Melkein näin väreinä ja käyrina heidän mahdollisen vihatasonsa.
Jännittyneisyyteni alkoi kääntyä paniikiksi.
Aika ja todellisuus ja koko maailma tuntuivat asettuvan siihen yhteen bussiin, jossa istui aivan tavallisesti turisevia ja ikkunasta katselevia ihmisiä.
Suljin mp3-soittimen ja keskityin hengittämään. 
Hillitsin itseäni, etten juoksisi ulos. Toisaalta tunsin itseni niin lamaantuneeksi, etten olisi voinut juosta pakonkaan edessä.
Bussin ikkunasta näin yhtäkkiä mieheni kävelevän ihmisruuhkassa. Tyttömme istui hänen hartioillaan lierihattu päässään.
Hetken tunsin vain hellyyttä ja rakkautta.
Se on väriltään punaista, elinvoimaista ja rauhoittavaa.

Ulkona joku äijä käveli huppari niskassa ja näytti joka suuntaan alaspäin käännettyä peukkua. 
Tällainen vihantäyttämä ihminen on kuin sihisevä ilmapallo, joka lopulta poksahtaa ja katoaa.
Mitätön, tyhjä.
Katsoin lastenvaunujen kanssa sisään astunutta musliminaista. 
Siirryin tuolin reunalle, valmiina puolustamaan häntä, jos jotain sattuisi. 

Keskityin katsomaan hänen ympärillään olevia ihmisiä, jotka hymyilivät hänelle ja seisoivat lähellä jutellen ystävällisesti. 
Vetäydyin taaksepäin ja varautuneisuus suli johonkin elämän virtaan. 
Kun astuin bussista ulos, silmissäni oli kyyneleet ja uskoin hetken hyvään.



 

Muistakaa hengittää.
Luonto on antelias ja puhdistava paikka.



Suo valon syttyä








perjantai 18. elokuuta 2017

tämä päivä

Tänään tehtiin hyökkäys Turkuun.
En ala nyt ladata tähän vihatekstiä enkä muutakaan klikkausseksikästä.
Totean vain, että äskettäin jo ennen tätä tajuntaani iski se tosiasia, että tämä koto ei ole millään lailla terrorin ulkopuolella. Se järkytti hetken.
Yllättävän nopeasti kuitenkin toinnuin, syynä ehkä eräs äärimmäisen viisas lähimmäinen.
Kun ne eivät tarvitse meidän reaktiotamme, vastakkainasetteluamme.

Yhtä hyvin voi olla onnellinen, hiljaa.
Tämä on jollain lailla vienyt lähemmäs viettejä..
Mitä minä todella pelkään? Miten minä haluan tämän päivän, tämän elämän,viettää?
Millaisin silmin katsoa tuntematonta?
Miten haluan kuolla?

Ne haluavat kaaosta.
Että me huudamme vihasotkua laidalta toiselle.
Että me lakkaamme elämästä.
Éttä joka päivä lopulta vihaamme niin, että räjähtää.

*

Minulla oli tänään ehkä elämäni paras päivä.
Vedin lämpöisen tyttöni syliini ja vain hengitin ihanaa onnea, ettei ole kiire minnekään.
Voimme vain syödä puuron ja lötkötellä.
Karkasin muoviin käärityn himani poran meteliä kaupoille.
Ostin karjalanpiirakoita. Ilmassa tuoksui luonto, vaikka kaikki on auki revittyä työmaata joka puolella Tamperetta.
Käsittelin kuvan Lightroomilla, josta sai Adobelta ilmaisen kokeiluversion.
Nukuin päiväunet. Silittelin vieressä kehräävää kissaa.
Kävimme Pietarilaisilla markkinoilla.
Ostin hunajaa, sipuleita ja hapankaalia, joiden elämää yllä pitävään voimaan uskon joka päivä enemmän.
Ostimme maatuskoja, joita tyttöni rakastaa.
Musiikki soi, lapsi keinui ilta-auringossa.
Bussissa hän nauroi hervottomasti, kun kurkistelin penkin väleistä.
Lapsi leikki maatuskoilla, kun söimme puuroa.
Laitoimme hänet nukkumaan.
Juttelin mieheni kanssa tästä päivästä, halasimme pitkään.
Kävimme saunassa.
Nyt istun saunan päälle sohvalla ja kirjoitan tätä.

lauantai 29. heinäkuuta 2017

kiitos luonto

En ole koskaan ollut NÄIN intohimoinen luonnon suhteen.
Minulla on pakahduttava tarve kerätä.

Toki olen hamsteroinut itseni Huovisen kirjalla jo aikopäiviä sitten, mutta nyt
tänä vuonna, se on paisunut kuumaksi tarpeeksi. Haluan olla se hippinen pitkätukkainen mummo, joka purkittaa kerkät ja yrtit ja sitoo kukista seppeleitä.
Se on selviytymistä.
Että ottaa, hypistelee ja käsittelee nämä ihanat antimet, joiden avulla on vain niin paljon parempi olla.

Pohjanmaalla ollessani sain ihan uskomattoman autuuden tunteen kävellessäni maantietä ja kerätessäni vaistonvaraisesti harvoja kukkasia pieneen kimppuun, jonka sitten asetin mummin vanhaan kahvikuppiin ikkunan pieleen.
Ei ollut yritystä tai suoritusta, vain silkkaa iloa.















Pohjanmaalta paluu kaupunkiin oli vaikea.
Olin siellä yksinkertaisesti niin onnellinen, niin oikeassa paikassa.
Täällä hätäännyn loputtomassa työmaan kalkkeessa, ettei mikään tunnu miltään.
Mutta ei se häviä.
Luonto.

Mies on paraikaa pohjoisessa keräämässä hilloja.
Minä ja tytär läikyimme tänään Tesomajärven heijastuksissa, hieroimme jalkapohjia rantahiekkaan ja keräsimme kaksi kukkakimppua.
Tuijottelin maitohorsman aniliinin punaa, ja vain meditoin sen täydellistä väriä.




















Suljen silmäni ja antaudun.
Todella tuntuu, että luonto tasoittaa, rikastaa, täydentää, herkistää, raikastaa, haastaa oikeiden asioiden äärelle ja niin paljon muutakin.


---

(Ensi kertaa ymmärrän myös naisten jalkapallon ja alkoholittoman oluen onnen.)



---✩

Iloitsen, että hääpiknikki vietettiin luonnon avarassa, haituvareunaisessa sylissä.
Ilman seiniä ja muodollisuuksia.
Hämmästyttävän hyvässä säässä.
Pieni länsimainen syyllisyys iski  liiasta ruuasta, mutta saimme syöttää loppuillasta ihanaa punkkariseuruetta, ja kaikki tuntui taas luonnolliselta.


tiistai 27. kesäkuuta 2017

Minä en tiedä mitä teen

Pohjanmaalla.
Istun kamarissa sängyllä, vierellä pitkästä aikaa rustattu vihkopäiväkirja, Jussi Valtosen "He eivät tiedä mitä tekevät" ja unituhiseva kissa. Väliseinän takana matkasängyssä kääntyilee tyttäreni, hänkin lukee kirjaston kirjaa.
Keittiöstä seinän takaa kuuluu urheiluselostusta.
Ikkunan takana luonto huutaa äänettä brutaalin kauniina.



Olen taas kasvokkain tosiasioiden kanssa.
Oma addiktoituva luonteeni. Tarve herkutella, käsistä hävettävästi riistäytynyt älypuhelinriippuvuus. (Ensi kertaa täällä bloggaan puhelimella.)
 Kruunaan oloni tupakalla (yksi päivässä mutta silti).
Suora seuraus on kuoleman pelko. Itseään toteuttava pahan olon pelko. Vapauden ja vastuun kuristava kädenvääntö.
Rengin lailla käyttäytyvä isäntä.
Ehkä en ole vain vielä tottunut siihen.

Sitten. Hetkittäin oma elämä tuntuu joltain, jota en hahmota. On vain katastrofitunne, että teen jotain peruuttamattomasti väärin, joka sekunti.
Että se jokin, mitä minun oikeasti kuuluisi tehdä huutaa nimeäni jossain kaukana.
Että elän harhassa.

Nämä hirveät pelot palmikoituvat yhteen niiden onnen hetkien kanssa, jotka vietän täällä juurillani omieni luona kissanmintun tuoksussa hengittäen historiaani.
Jotain tiheää ja todellista, vahvistavaa.

Eloni sulostuttaja
 


Ystävä kehotti eilen hakemaan taas Viita-akatemiaan. Se innosti mutta sai sykkeen nousemaan paniikinomaisesti.
Alla on niin paljon kipua ja hämmennystä siitä kaikesta, mitä en ole tehnyt.
Aika muuttuu tappavan painostavaksi, viisarin lyönnit räjähtävät hiljaisuudesta.
Olen kirjoittajana täysin vailla rauhaa.

Mutta hän ympäripuhui minut ehkä 15 sekunnissa. Haen sinne vaikkei siinä ole mitään järkeä nykyisessä elämäntilanteessa. Mutta miksei.
Kokeillaan.


keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

rouvuus kääntelee












Näin tuoreena rouvana ja elämän kääntelijänä en voi olla taas istahtamatta miettimään tiettyjä käsityksiä.
Olen aina tiennyt, etten ole erityisen kiinnostunut perinteisistä (länsimaisista) häistä.
Vasta viime vuosina olen moisiin reaalielämässä eksynyt, ja se oli tasan yhtä vierasta kuin olin otaksunutkin.
Isolla rahalla pystytetyt lavasteet, joissa esitetään samat kaavat, kulutetaan ja ollaan jäykkiä, näin tasapäistäen.
Tämmöinen söpöstely herättää itselläni vain sietämättömän tarpeen räväyttää jotain rumaa.
Vaikka toki jokainen tehkööt kuten parhaaksi näkee.

Olen hyvin herkkänenäinen kaikelle teennäisyydelle, ja ajatus itsestäni keikkumassa moisissa kehyksissä on täysin mahdoton.
Oikeasti olisin mieluiten tehnyt, kuten alunperin puhuimmekin.
Mennyt vihille kertomatta etukäteen yhdellekään elävälle sielulle, paitsi kahdelle pakolliselle todistajalle. Ja ollut sen jälkeenkin olleet asiasta hiljaa vaikka loppuikämme.
Sillä ihan aikuistenoikeesti meille oli tärkeintä vain saada toisemme omalla yhteisellä tasollamme.
Ja se on minusta romanttista, kuten sekin että rakastavaiset elävät susipareina.

Miksi sitten emme tehneet niin?
No, inhimillinen lipsahdus.
Yllätyin hieman, miten tiivistunnelmaista oli etenkin loppua kohden odottaa h-hetkeä. Pintaan nousi kaikenlaisia tunteita. Ja käytösmalleja, jotka ottivat yhtäkkiä otteen.
Yhden lipsahduksen aiheuttama reaktio, intoilu juhlistamme, joita emme olleet suunnitelleet, sai suorastaan paniikin kurkkuun.
Pelkäsin dominoreaktiota, joka on impulsiivisten ihmisten ympäröimänä ihan aiheellinen pelko. Että puolestamme suunnitellaan lopulta irvokas sirkus, hyvällä tahdolla tietenkin.
Onneksi vihelsimme pelin heti poikki ja nämä älykkäät ihmiset ymmärsivät aika vähällä, että haluamme tehdä tämän, mutta rauhassa.

Ja me teimme sen.
Maistraattia edeltävänä päivänä katselin sohvalla huovan alla Mauno Koiviston hautajaisia ja itkin ja tunsin hetken historiallisuuden.
Saattaa olla, että tulen aina yhdistämään Manun omiin vihiäisiini.





Lähdimme hääyöksi teltalle metsään.
Matkalla kuuntelimme Kaj Chydeniuksen rakkauslauluja.
Sieltä täydellisestä kesäyöstä, jossa olimme vain me kaksi, intouduin sitten kuitenkin lähettämään, kuvan jossa kaksi pientä kuoharipulloa pönöttää puukkojemme vierellä nuotiopaikalla järven rannalla. Perusromanttista.
Jälkikäteen se hämäsi minua.
Ehkä lopulta siinä hämäsi ne kuoharit. Ne eivät merkkaa itselleni mitään muuta kuin serpenttiinin kaltaista turhaa hömppää ja liuotinta.

No, nyt sitten kuitenkin järjestämme pienen hääpiknikin yleisön pyynnöstä. Saa nähdä selviänkö niistä ilman identiteettikriisiä.

Joka tapauksessa ihan kivaa olla rouva.


keskiviikko 17. toukokuuta 2017

perillä














Voisin kirjoittaa vasta sitten, kun ensi viikko ja lopullinen hyöky ovat lyöneet yli.
Mutta kirjoitan tämän kuohun sisältä.
Hassu olo, joka hersyy kaiken väsymyksen ja säryn takaa.
Luottavaisuus ja pysyvyyden tunne nykivän stresseilyn taustalla, himmeänä kajona, joka pistää välillä kimaltelevan valkeankeltaisen säteen keskelle harmainta päivää.

Koulun suhteen kaksi eniten painanutta näyttöä ovat nyt takana.
Painotekniikan näyttö oli yllättävä piina.
Pitkä tauko offsetpainon harjoittelusta ja rasittava flunssailu kai vaikuttivat asiaan, mutta ensimmäinen yritys oli alusta asti silkkaa angstia.
Painosalissa en koe hallitsevani mitään.
Paineen alla epämukavuus purkautui paniikkina ja lopulta itkin koneen takana puhdasta harmia. Kummallinen flashback ala-asteen painajaismaisista puukäsityötunneista, joiden pääpiruna keikkui virheistä lapsille karjuva reksi, joka sumensi aivoni tekniikalle.
Se sama kuuma kauhuitku kiristi kurkun päätä, miten keho voikin muistaa.
Tällä kertaa vastassa oli inhimillinen opettaja, ja toisella yrittämällä sain loppusuoran näkyviin työvaiheiden jatkumossa, ja pääsin läpi.
Tekniikan kanssa touhuaminenhan on äärimmäisen euforista silloin, kun se toimii :D
Mustemönjän putsaaminen "koituksen" jälkeen olikin varsin mielekästä.
Helpotus, onni ja väsymys.





Väsymys, stressi, lyövät kierrokset yli.
Säryt kajastelevat keholla, joka ei ymmärrä levätä.
Ei malta, kun lapsi vihdoin nukkuu ja aurinko painuu mailleen.
Haluaa sittenkin pitkittää päivää vielä muutaman tunnin.
Polttaa satunnaisen iltatupakan. 
Unohtaa venytellä.
Sitten sitä herää kuin kone herätyskelloon, joskus vaikka se ei soisikaan.
Odottaa kesää, joka pysäyttää bussikierteen, aikataulut ja aivojen liukuhihnatoiminnot.
Kuvitelmat katseista, joita ei ole.





Odottaa ensi viikonloppua, kun ensimmäinen kouluvuosi on ohi ja eräs täyttymys tulee todeksi.
Olen ollut seitsemän vuotta henkisesti vaimo, kohta myös paperilla.
Onhan se kaunista, vaikka suhtaudun asiaan varsin järjellisesti.
Johtuu ehkä omasta itsesuojelustani, halusta pysyä omalla polullani.
Romantiikka tulkoon tällä kertaa jäljestäpäin, omalla ajallaan.

Kohta perillä. Missä jo olenkin.
Paikoillani.






















 ---✩

EDIT.
 Koska nyt h-hetken alla myös rakkauspakahduttaa, puran sitä tunnetta tähän muutamilla biiseillä säästyäkseni fb-morkkiksilta.





sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Lenkki

Pelkään kävellä pimeässä.
Tauottomasti kuunteleva korva on takaraivossani, vaikka korvanapeissani soisi Vesala.
Pimeys nielee ja sykkii ympärilläni ja minulla on elämän ja kuoleman olo vaikka olen vain iltakävelyllä.

Sinä olet aivan tavallinen nainen menossa kotiin.

Haluaisin lenkkeillä illalla, koska hämärä ja pimeä sopivat luontooni, mutta se ei koskaan ole vain lenkkeilyä. Oikeastaan en tiedä miltä tuntuu vain lenkkeillä.
Olla ilman ylimääräistä aistia vaarasta, joka voi olla tai olla olematta.

Kesällä olen käynyt yöuinnilla täällä, missä on järviä.
Se on ollut humalaimpulssi, nyt tempaisen. Olen polkenut pyörällä hiljaiseen rantaan ja katsonut haaveellisena laskevaan horisonttiin.
Huumaantuneena rohkeudestani kuvannut itseäni vedessä.


Ja aamulla kauhu siitä, mitä olisi voinut tapahtua.


Tänä iltana huomaan kiirehtiväni askeliani.
Joku lähestyy, olen varma että kuulin sivuäänen kuulokkeistani.
Katson hysteerisesti varjoa. Liittyykö siihen joku.
Yhtäkkiä muistan hetken varhaismurrosiästä, kun en vielä ymmärtänyt rintojeni kasvua mutta muut kyllä ymmärsivät.
Kun kävelin toppatakissani kohti kotia ja minut siepattiin vasten kosteita huulia ja ilman huutoani ehkä muuhunkin. Juoksen hyperventiloiden ja tunnen kuinka veri valuu pitkin leukaa.
Enkä kerro kenellekään.

Kyllä minä tämän muistin.
Ja aina muistan.
Mutta aina yritän lähteä pelkälle lenkille.


sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Vivica



Noro-virus iski, kun olin huoleton ryökäle enkä koko päivän liikenteessä olon päälle pessyt käsiäni.
Eilinen meni "tyhjentymisen" merkeissä, kuumesäryissä, tajuissaanpysymiseen keskittyen.
Olo edelleen aika arka.
Makasin sängyn pohjalla lepohetken ollessa mahdollinen ja kelluin siinä oudossa kauhun ja kiitollisuuden oivallusten virrassa, joka usein tulee sairastaessa.

Aamulla lastenohjelmien päälle, hoksasin Vivica Bandlerin Yle Teemalla.
Joskus varhaisaikuisuudessa luin hänen omaelämäkertansa tietämättä tyypistä yhtään mitään, silloin kun ahmin suunnilleen jokaisen taiteilijaelämänkerran mitä Riihimäen kaupunginkirjastolla oli tarjota. Joku mystisyys ja viehkous hänessä oli ja peruskiinnostus on säilynyt näihin päiviin.
Niimpä jäin sohvalle aamupuuroa hitaasti nieleskellen seuraamaan, mitä Vivica osasi sanoa elämästä.
Ihanat Maarit Tastula ja Kaisa Korhonen seuranaan tämä älykäs nainen pohti elämää ja ihmistä.

Yksi pysäyttävämpiä tuumia oli Bandlerin kummastunut ajatus, että miksi ihmisen pitäisi olla onnellinen. Kuka sellaista on luvannut. Onni otetaan vastaan, jos se suodaan, mutta mikään perustavoite sen ei kuulu olla. On virhe tehdä siitä joku ainoa päämäärä.
Se on niin totta. Ei luonnossakaan olla jatkuvasti onnellisia. Emmekä ole mekään.

Absurdeja nuo nykyihmisen jokapäiväiset todistelut ja itsetyydytys omasta onnestaan ja näiden tavoittelu.
Ja myös se tunne, että jos ei saa vastarakkautta, elämä jää tyhjäksi.
Ehkä tärkeintä on, että itse rakastaa.
Pidin Bandlerin lempeydestä ihmistä kohtaan. Taistelen niin jatkuvalla syötöllä ollakseni hyvä kanssaihmistä kohtaan, perusolettamukseni toisista ovat herkästi negatiivisia.
Mutta jos niin ei olisikaan...

Näitä ajatuksia jatkoin mielessäni kulkiessani heikkona kauppaan lastenvaunuja työntäen.
Oli pakko saada jäätelöä.


Ihmiset ovat minun huumeeni. -Vivica Bandler- /Teeman elävä arkisto


lauantai 28. tammikuuta 2017

Kaikki minkä menetimme




Väsymys tuntui koko hänen kehossaan. Se oli kuin turvallinen käsi olkapäällä.
Tai käpälä, hän huomasi ajattelevansa. 

-Riina Paasonen:Kaikki minkä menetimme-

Kun pitelee ystävältä julkaistua romaania ensi kertaa käsissään ja lukee tämän rakkaita sanoja,
mieleen kirkastuu ajatus, että valmis kirja on ihme; niin valmis.
Jokainen lause on löytänyt paikalleen ja asettuu osaksi ikuisuutta.
Yhteinen historia kajastelee taustalla, mutta lopulta asettuu taka-alalle, kun tarina alkaa viedä.
Maailma on yhteinen, mutta kuitenkin siinä niin uudelleen oivallettuna. Täydellisenä.

Sielu avoinna arkipäiväinen maailma on täynnä kimallusta. Uskomattomia yksityiskohtia.
Samalla lukiessa herää kysymys, mitä merkitystä on kerätyllä lihasmassalla, arvokkaalla sormuksella tai pelastetulla hengellä, jos sielun kohdalla on aukko?
Miksi jokainen saalis pitäisi täyttää ja asettaa seinälle, kunnes eläinten raajat painavat joka puolelta istujan niskaa?

---vain pyyhkäisy kädellä ja kaikki muuttuisi kullaksi.
Pelkäksi hyödyttömäksi kullaksi.

---✩


Sähkökiukaan pihahdus heitti löylyn kasvoille kuin se olisi ollut happoa.



Mitä eroa on koiralla ja supikoiralla?
Toiset ampuvat eläimiä, toiset ruokkivat niitä toisten ampumilla eläimillä.

Oli häkellyttävää kirjan viimeisiä sivuja kulkiessa eksyä illaksi elokuvateatteriin ja nähdä Paterson-elokuva, joka punoutuu bussikuskin työviikkoon ja arjen yksinkertaiseen runouteen.
Päivät lopulta seisahtuvat kaiken summaavan olutuopin kultaiseen hohtoon hiljaisessa baarissa, missä shakkinappulat seisovat ja jazz soi.
Erityisesti tuo elokuvan kuppila ja kotona nojatuolista tuijottava koira kietoutuivat saumattomasti yhteen kirjan maailman kanssa.

Kun kirjoittajalla on armoitetut silmät ja tietty rauha, on helppo antautua sanoille, jotka kuvaavat omaa kotikaupunkiani, ja samalla maailmaa yleensä, pienin yksityiskohdin kertomatta mitään turhaa, mutta kuitenkin perusteellisesti.
Miten kaikki tiivistyy ihmisten ihoilla ja omassa kodissa, joka voi olla yhtä aikaa kauhugalleria ja unelmien kehto hajuineen, muistoesineineen, ihmisineen...
Kuinka yhtäkkiä keskellä liian tiiviiksitilkittyä elämää tulee tarve juosta oman pihan puskaan, vaania ja pälyillä sieltä talonsa ikkunaa, siitä kajastavaa iltavaloa, sen äärellä hääriviä tietämättömiä. 
Olla vastassa pimeästä saapuvaa vierasta tunnetta.

Kuinka keskelle huonetta yhtäkkiä levolle asettunut elävä villieläin voi vapauttaa ihmiset hervottomiksi, alttiiksi vaistoilleen.

Huone tuntui sähköistyvän kuin jostain olisi löydetty salaluukku

tai lattialta katkaistu sormi.

---✩


Johannes tunsi olevansa voitolla, vaikka ei käynyt kilpaa kenenkään kanssa.

Päähenkilöt jollain lailla aavistavat tulevat pettymykset, mutta suhtautuvat niihin rauhallisesti vanhemman nöyryydellä. Ja kuitenkin heissä on lapsekasta uhmaa.
Mitä lähemmäs hirveyttä, uhkaavaa katastrofia mennään, sitä hulvattomammaksi skenaario muuttuu. Piina ja nauru purkautuvat käsi kädessä.
Hellyys tämän mahdollistanutta väpättäväkuonoista eläintä kohtaan kohtaa samalla kliimaksinsa. ”Kiitos, että tulit.”

Kirjan loppu ei kerää kaikkia onnellisesti nippuun, se on aina merkinnyt minulle kirjojen lopuissa paljon.

Että joku uskaltaa lähteä pimeään. 


 ---✩


 ---✩

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

ヽ(^.^)ノ

Meitä pyydettiin kirjoittamaan juttu luokan lehteen harrastuksesta.
Punnittuani useita vaihtoehtoja huomasin, että yhdessä niistä yhdistyvät oikeastaan kaikki.
Eli...


Harrastukseni: Haahuilu          

                                       

Miettiessäni harrastuksia, jotka ovat seuranneet minua kautta elämän, huomasin niitä olevan kolme: kirjoittaminen, valokuvaus ja luonnossa haahuilu.
Näistä kolmesta valitsen nyt haahuilun, sillä siihen yhdistyvät myös kaksi edellistä. 
Tämä, mitä kutsun haahuiluksi tarkoittaa siis sellaista suunnatonta luonnossa oleilua ja tunnelmointia, jossa voi menettää ajantajun ja suorittamisen.
Vasta viime vuosina olen antanut siihen tulla hieman suunnitelmallisuutta.
Pidemmillä reissuilla se on tärkeää ettei vilu, nälkä tai jokin pahempi iske.

Lapsena minulle riitti kerrostalolähiön kupeessa oleva pikkumetsä, jonka polkua sahasin vain saadakseni tuntea olevani siimeksessä. Luontoa se on pikkumetsäkin.
Parasta oli kuitenkin äitini kotipitäjässä Pohjois-Pohjanmaan Merijärvellä, missä oli täydellinen luonnon rauha ja monimuotoisia metsiä, jotka olivat tuttuja ja tuttuudessaan hyvin rakkaita.
Kirjoittaminen astui kuvaan mukaan, sillä jokin luonnossa sai mielikuvitukseni lentämään, ja tarinat alkoivat kertoa itseään.
Usein inspiraation iskiessä tuli kiire hypätä pyörän selkään ja äkkiä ruutuvihkon äärelle kirjoittamaan tai isoisän vanhaa kirjoituskonetta naputtamaan.

Teini-iässä sain kameran käyttööni, ja alkuun kuvailin vähän kaikkea miten sattuu.
Oikeastaan vasta aloittaessani av-viestinnän opiskelun kuvaan astui kaksi myös luonnossaliikkumiseen vaikuttavaa juttua: järjestelmäkamera ja ihminen, jolla oli partiossa viimeisen päälle opitut eräilytaidot.
Ensi kertaa aloin miettiä, että ehkä haahuilun lisäksi voisin kokeilla eräilyä ja patikointia, ja opetella samalla luontokuvausta.
Ensimmäisen yöni teltassa vietin Repoveden kansallispuistossa kesäkuun lämmössä.
Seurasin vierestä teltan pystytystä ja purkua, retkikeittimen virittelyä, tulentekoa ja repun pakkaamista pientä avuttomuutta tuntien.
Pikkuhiljaa karaisin itseni ja lähdin opettelemaan. Se toi heti itsevarmuutta luonnossaliikkumiseen. Ilman kartturia en kuitenkaan uskaltaisi lähteä vieraaseen metsään, vaikka kansallis- ja luonnonpuistoissa usein onkin opasteet.

Seuraava isompi reissu oli ensitutustumiseni Lappiin. Vietin Inarin Lemmenjoella vajaan viikon syyskuun ruskaloistossa. Asetuimme laavulle ja teimme päiväreissuja lähiluontoon ja tunturille.
Pää oli pyörällä luonnon kauneudesta, nuotion savusta, tunturin viimasta ja täydellisestä eristäytyneisyyden tunteesta.
Seuranamme olivat vain eläimet, joista etenkin kiukkuiset sopulit sulattivat sydämeni.

Parhaimmillaan luonnossaolo on kiireettömyyttä ja kauneudenhavainnointia ilman suorittamisen tunnetta. Parhaat valokuvat ja kirjoitukset syntyvät pakottamatta.

Nyt luen ensi kertaa eräopasta lisätäkseni varmuuttani luonnossa liikkumiseen, että voisi turvallisesti haahuilla yhä isommilla mailla.







Edit. Hep! Lopullinen lehtijuttu löytyy kouluaiheisesta sisarblogistani:

Lehtijuttu ja ladelma


muistelo
ヽ(^.^)ノ