Viides vuodenaika

"Se kohta, kun päähenkilö herää tarinan lopussa ja tajuaa, että kaikki olikin unta. Ja että uni oli oikeastaan turvallisempi, se muokkasi kaiken kertomukseksi, helpommaksi kestää."

-Hanna-Riikka Kuisma: Viides vuodenaika -


 ✩
 

Viime ajat (alkaen siitä, kun löysin käsitteen erityisherkkyys) ovat olleet mullistavia, mitä tulee itseymmärrykseeni.
Mikään yksioikoinen helpotus ei ole ollut käsittää, että lapsesta asti koetut olot asettuvatkin nimettyjen asioiden piiriin. Ei sillä, en ole omassa ulkopuolisuuden erämaassani ollut erityisen onnellinen, mutta shokki se oli; että kaikki se missä olen ollut yksin, niin niin yksin, voikin koskea monia muitakin.

HSP-ryhmästä aukesi vielä uusi ovi, kun joku kuvaili erästä sumeaa tunnetta. SE oli hetki, jolloin jokin suuri liikahti sisälläni.
Yhtäkkiä edessäni oli sana; dissosiaatio. 
Annoin ohjata itseni disso-ryhmään ja koko maailma alkoi täristä.

"---tuntuu että olen aurinko ulkona, kaikki ihmiset tässä huoneessa. "

Ja yhtäkkiä olin siellä, missä olen aina ollutkin.

Huoneessani tai sisältä lukittavassa vaatehuoneessa. 
Humisevassa tyhjyydessä, labyrintissa, jonne eksytän itseäni. 
Keskellä kipua, unta, itsekeksittyä aikuisten maailmaa, jota ei oikeasti ole. 
Väliin on jäätävä aina harmaa ymmärtämättömyyden tila. 
Kapaloin itseäni hätään, kunnes en tunne enää muuta kuin tiukan vaipan ympärilläni.
Yksin kotona, pöytälaatikoissa, piirustuksissani, joita piirrän kuolaten. Erillisessä todessa, kuin toisessa elementissä, aineessa.
Videoilla, c-kaseteilla, valokuvissa, toisten elämissä, toinen maailma, todempi, oikea, hyväksytty.
Olen väsynyt ja vihainen joutuessani keskeytetyksi.
Ja sitten se keskeyttää minut; kaupan kassajonossa, huvipuistossa,auton takapenkillä.
Mantra eriyttää minut, olen en-mikään en-missään, irtoan ilmapallona päästäni.
En enää itke enkä panikoidu, niin yksin käsitän olevani.

Dissoryhmässä viesteilin toisen äidin kanssa, itkin, annoin viestien väliin jäädä minuutteja ja jokin loksahti kohdilleen niin fyysisesti, että näin liikkuvien laattojen hakevan kohtiaan.

✩

Ja sitten tuli tämä kirja.

Jo ennenkuin avasin kansia, tunsin että tätä kohden olen mennyt. Tässä se on.

Olen kulkenut kirjailija Kuisman mukana, välillä edellä, rinnalla, jäljessä, jo vuosia.
Mutta tässä oli heti jotain erityistä. Minua pelotti.
Se rauha ja magia, joka sanoissa piili. Teksti eli edessäni, kulki irti sivuista minua kohti.
Kauneus rumuuden sisällä ja toisinpäin ja sisäkkäin.
Hämäävä yksinkertaisuus, joka tekikin kierroksen takaisin ja uusiin suuntiin. 
Uskomattoman moniin.

Aloin lukea kiihkeällä tempolla ja hengästyin nopeasti. 
Tuli ja jää palmikoituivat toisiinsa, oli hidastettava.
Itselleni tyypillinen tapa ahmaista asia, prosessoida nopeasti myös suuret, sylkeä sitten tulemat, ei onnistunutkaan tällä kertaa.
Joinakin päivinä kaksikin sivua sysäsivät edelleen tunnereaktion, joka vaati tasaantuakseen pari yötä.
Siirsin kirjan päivälukemiseksi herättyäni parina yönä kohtauksenomaisesti paniikkiin, tunnespiraaleihin, joita en tunnistanut.
Olin niin syvällä matkalla kirjan kanssa, että minun oli nopeasti opeteltava selviytymään arjesta prosessoidessani samalla vierasta taikajuomaa suonissani.
Teki mieli kysyä, mitä tapahtuu; paraneminen vai eksyminen syvemmälle labyrinttiin? 
Ja mitä on labyrintin keskellä?

Pidän Kuisman kykyä kuvailla tunnetta, ihmismieltä keskellä prosessia, lähes käsittämättömänä.

Minulle, joka olen aina halunnut suoran vastauksen, nopean selvyyden asioissa, tämä oli hetkittäin hyvin haastavaa. 
Pysyä epävarmuuden olossa, sairaudessa, tarkastella sitä sellaisena kuin se on.
Keskenään limittyvät muistot ja valemuistot, ihmiset, ajankohdat, unet ja todet.

Kuinka rohkea on kirjailijan oltava voidakseen pysyä sisällä tässä traumassa, ilman helpottavia sivuaskelia ja tunnelmanvaihdoksia. 
Jatkaa juuri siitä, mihin on jääty.

Kuinka sanoittaa se kohta, joka on keskellä kipeintä kierrettä, terapeutin odotushuoneessa.
Kuinka silmät voivat olla alastomat.  
Kuinka toisen korvakoruihin voi hukkua, vaikka kasvoja ei näe.  

Kestävyyttä ja syvää ymmärrystä se vaatii, toki myös laajasti sisäistettyä asiatietoa.
Tuommoinen absoluuttinen omistautuminen asialle tuo mieleeni Marina Abramovicin kaltaiset taiteilijat.

On asioita, joissa ei voi hyppiä, ohitella tai pikakelata.

Kuten lastenlaulussakin sanotaan: Sitä ei voi ylittää.Sitä ei voi alittaa. Sitä ei voi kiertää. Täytyy mennä lävitse.
Senkin tämä suuri kirja on minulle opettanut yhdessä elämäntilanteeni kanssa.
Olen opetellut vastavuoroisesti sulkemaan pandoran lippaan. Antamaan hiljaisuudelle tilaa.
Oikealle hiljaisuudelle, sille jonka taustalla ei kuulu valkoista kohinaa tai hoputtavaa tikitystä.
Ajalle, joka parantaa, päästää opin perille.
Josta ei karkaa etuajassa mitään edes virtuaalitodellisuuteen.
Kuinka arvokas sellainen hiljaisuus onkaan.

" Sisälläni välähtää valo, kun pitkään hukassa ajelehtinut palanen loksahtaa kohdalleen. "

Ja lopulta kuitenkin... lempeä,armahtava huumori.
Olo, jossa voi olla
auringossa kukoistava puutarha ja paljaiden jalkojen rento askellus, lämmin maa.
Raukea punerrus, orastava vehreys.
Leijoja taivaalla, pehmoisia pajunkissavauvoja.
Pitkä aamiainen ja iltateehetki.
Vertaistuen ja terapian jatkumo, katkaistu hopeaketju.
Sisaruus.

Lapsuus.

✩

Lämmin suositukseni, halaus vertaiselta ;)
Ja kiitokseni.

♡

Lisää aiheesta:

Viides vuodenaika, viisi naista ja ties montako elämää

Viisi naista, sata elämää

uhma

                                                             

 Björk: Undo (Vulnicura live)

Toivun enteroviruksesta, joka sieppasi perheemme bakteerikannan näin syysloman kunniaksi.

Perjantaina makasin autuaasti puudutettuna, kun isovarvastani operoitiin kynsivallin tulehduksesta.
Myöhemmin samana päivänä kävin hierojalla.
Uskomatonta, miten moninaisesti kipua keho voikaan tuottaa.
Vasen lapani on liiasta staattisuudesta jysäyttänyt itsensä tukkoon.
Kun sitä lähdettiin avaamaan, aukesi melkoinen kuonalipas. Mikä vitutus ja kuvotus piinasikaan hetken.
Ja samalla nautin pitkästä aikaa liikkeistä, ihmellisestä vapaudesta, liikkuvuudesta.

Vaivani kasaantuvat, kaiken päällimmäisenä on kuitenkin arjesta selviytyminen.

Tytär.
Sen tahto.
Hänen tahtonsa. Uhmansa.
Hesarista juuri luin:
”Vaikka lapsi on poissa toltaltaan ja menettänyt tunteittensa hallinnan, aikuinen näyttää käytöksellään, että tunteet eivät ole vaarallisia. Ne menevät ja tulevat, mutta maailma ei kaadu. Päiväkotiin mennään, ruokaa laitetaan ja kauppaostokset tehdään. Tämä lisää lapsen turvallisuuden tunnetta”, [Linnea] Karlsson kuvaa.
(Tämän vanhan tutun asian.)

Tunteiden hallinnan menettäminen. Sitä jäin makustelemaan.
Mieleen tulvi tilanteita, joissa olen mennyt jonnekin syvälle taivaantakaisiin, kuinka syvälle, kuinka atomitasolle joutuu menemään pitääkseen itse köysistä kiinni, omat tunteensa kasassa.
Ei se aina onnistu. Mutta joku sisäinen kartasto onneksi on.
Arki on pidettävä yllä. Se perkele on.
Ei OLE vaihtoehtoja. Ei enää.

En edes pysty kuvaamaan, kuinka rankkaa tämä on. (Ja me olemme päässeet suht helpolla.)
Kuinka syvällisesti tämä kauheus meidät kolme sitoo yhteen.
Kuinka paljon voi vihata joitain kohtia arjessa.
Miten paljon voi rakastaa.

Hikipisarat valuvat pitkin kasvojani, tuntuu että kehoni hajoaa, jokainen trauma sykkii hälytystilassa, käteni hirttäytyvät muovipussin kahvoihin, taju menee, menetän kaiken, olen painajaisessa ja helvetissä, huudan päässäni kirosanoja kaikilla maailman kielillä, palan ja jäädyn, tyhjennyn kaikesta,

ja hengitän rauhallisesti,
hymyilen hitaasti,
sanon jotain pehmeästi,

pidän maailman laidoista

asetan hänet uomiinsa.


Lopulta hän syö, ehkä vähän hymyilee ja nukkuu.
Ja maailma pelastuu.

juuri nyt

On jatkuvasti sellainen olo, että kirjoitan aina väärästä aiheesta.
Kun viimeksi kirjoitin grungesta ja Nirvanasta, jälkikäteen hiipi esiin olo, että miksen kirjoittanut feministipunkista, joka on vielä kovempi juttu, ja auttaa allekirjoittanutta ja monia muita paljon enemmän tässä maailmassa kuin vanhempienvihaamisrallit.

Ja sitten, kun silmää läpi päivän uutisia, ei hetkeen näe mitään kyyneleiltään.
Siinä vaiheessa, kun uutiskuvien päälle pitää painaa käsi, kun ei kestä nähdä, on parempi siirtyä tekoihin.
Eli laittaa vaikka armaita pennosiaan Unicefille, Punaiselle ristille ja Pelastakaa lapsille ry:lle. Yrittää edes jotain.
On parempi sytyttää kynttilä kuin kirota pimeyttä.


Ja sitten on uutiset Puolasta, missä naiset osoittavat mieltään aborttilakia vastaan ja joku rohkea nainen Suomessakin. Ja mikä siinä on, että kommentoimassa ovat koko ajan miehet? Anteeksi, mutta olisivat hiljaa. Anteeksi, mutta ei anteeksi.

Ehkä pitää sulkea kanavat hetkeksi ennen kuin heittää lopullisesti misantropian puolelle.

Ja oikeastaan mun pitikin taittaa kouluun väriaiheista vihkoa.
[Ja oikeasti:Mun pitää oppia seisomaan sen takana, mistä kulloinkin kirjoitan.]


I said hey, what's going on?

hommage to heck

Tämä aihe pääsi yllättämään.

En todellakaan olisi uskonut lauantaina työntäessäni Montage of heck-dokkaria dvd-laitteeseen kevyenä iltapalana, että se aiheuttaisi tämmöisen lumipallotunne-efektin.
(Ei, odotin sitä jostain aivan muusta ㋡ and that's coming too.. step by step)

Dokumentti meni sisuksiin niin massiivisesti, että vatsanpohjaa polttaa yhä viiden päivän sulattelunkin jälkeen.

Silmien eteen räväytetyt ruutuvihot, huikeasti animoidut ja puhdasta hapokasta tunnetta vyöryttävät biisit, jotka räjäyttivät itsensä esiin takamuistioni sopukoista. Huuto.

En ole koskaan pyyteettömästi jumaloinut Cobainia (pikemminkin päinvastoin), mutta ymmärtänyt joo, ollut joskus rakastunut, kokenut kiitollisuutta avatuista maailmoista. Nirvana oli mieletön bändi.

Muistan kiinni loksahtaneessa lukioiässä istuneeni sängylläni illasta toiseen ja lukeneeni kirjoja hänestä (oli tarve ymmärtää, on yhä...).
Myös ne päiväkirjat, joista mieleeni on jäänyt kuvaukset vatsakivuista. Olen itse joskus kärsinyt kroonisista vatsakivuista, ja ne jo itsessään saavat ajattelemaan pyssyn piippua. Olo on niin pirun rauhaton ja kuvottunut aamusta iltaan.

Liekö ollut omaperäisyyden tavoittelua, mutta Nevermind ei ole koskaan säväyttänyt niin paljon kuin In utero.

Muttapa mutta.

Nirvana on yksi niistä bändeistä, jotka todella vaikuttavat aivokemiaani niin, etten pysty enää palaamaan tähän tai tuohon todellisuuteen, jossa oikeasti haluaisin kuitenkin olla mukana. Ja tällä hetkellä pitääkin.
(Olen joutunut estämään itseäni katsomasta dokkaria uudestaan.)
Mentaalihygieenisistä syistä olen ollut kuuntelematta levyjä.

Mp3-soittimeen en ole päästänyt kuin "Milk it" -ja ”Very ape”-biisit, koska niille pystyy nauramaan.
Montage of heck oli vaan sellainen mindfuck että terratorial pissingsit ja dumbit ja teenspiritit ovat yhä sykkimässä aivokanavissa.

Yhtäkkiä muistan sen kaiken kuin se tapahtuisi juuri nyt.

Kun löysin musiikin ja kapinan ja mielikuvituksen valtakunnan, jossa kaikki kostetaan,kohotetaan, uudestiluodaan, tehdään huumoriksi, unikuviksi, väkivallaksi, armahdukseksi. Uskaltaa mennä yllättävän pitkälle, aivoihin ja suolenpätkiin. Se oli anarkiaa, vaikken tiennyt mitä anarkia on.
Kuinka massiivista se oli, kuinka maagista.

Nyt mietin 33-vuotiaana, että mikä on sen maailman kohtalo?

Ja yhtäkkiä nyt, kun kaikesta on jo vuosia, vuosikymmeniä, tajuan mikä oli generation x. 

(On niin paljon asioita omassa elämässäni, joita en ole nimennyt. Olen vain elänyt) 

Ja tajuan olevani itsekin mukana siinä. Nii-in,  enhän minä ole tänne sopeutunut tähän äitiemme ja isiemme maailmaan kuin hetkittäin.

Ehkä se nuori minä oli sittenkin oikeassa uppoutuessaan musaan ja vihkoihin ja vihaan ja sylkeen.

Mutta jälkipolvi...

Ehkäpä heck oli niin ytimeensä tuskallinen, koska Frances.

Tavallaan myös piinaavan kaunis, koska Frances.

Hänen selkäänsä on tatuoitu lause: L'art est la solution au chaos.

Olen ajatellut sitä paljon.

Mutta nyt pitää tiskata.

☾

Trick is to keep breathing...  

♡

 

 

 

 ☾

 

 

 

 

☾

  Ps/Edit. 1.10.2016

Dokumentti Kathleen Hannasta Yle Areenassa ❣❣  Selviytyjämimmi. Tarttin tätä.

 

 

ruuhkatukka

Huhuu!

Koulun alun aiheuttama ensimmäinen iso hyökyaalto on pyyhkäissyt yli,  ja yhä taidan pärskiä pinnalla.

Elämä tuntui hetken yhdeltä isolta ruuhkalta.
Paluumatkat kaupungin toiselta puolen täyteen ammutussa bussissa tekivät tukehduttavan olon.
Olen tuijotellut väsyneenä kanssamatkustajia.
Jokin satunnaisen kulkijan piirre on saanut ymmärtämään liikaa vieraasta ihmisestä, ja ollut pakko kääntää katse pois tai sulkea silmät.
Korvanapit ovat paukuttaneet New Orderia. Inhottavan itsetietoinen olo ei ota sammuakseen.
Tuijotan kelloa, punaisia valoja. Liikkumatonta autojonoa (luoja miten vihaan autoja).
Tarpeeksi monta kertaa sitä kiristelevää stressiraivoa, kunnes oikeasti tajuaa että yhtä hyvin voi vetäytyä taaksepäin, säästää voimiaan.

Hermoparkoja on kyllä venytelty.
Olen inhonnut pyöräkellaria, missä pyöräni on aina toisten pyörien takana jumissa. Päiväkodin porttia, jonka lukon avaaminen yhdellä kädellä kiireessä on mahdoton tehtävä.
Asfalttia, joka murskaa jalat.
Vaihtuvia lukkareita ja bussiaikatauluja.
Kauppakassia ja rappukäytävän portaita.

Näitä vähäisiä asioita, jotka unohtuvat kotisohvalla kun ruoka on tehnyt tehtävänsä ja hengitän pikkuisen tuoksua.
Kun ylipäätään hengitän.














Koulu on herättänyt vanhassa koulukiusatussa vaikeita oloja (vie-lä-kin), mutta ne tulevat ja menevät. Itse aineet kiinnostavat ja ryhmä pikkuhiljaa muotoutuu. Taukotilaan saatiin kahvinkeitin. Hommaan riippulukon omaan kaappiini. Tulostan siihen jonkun työn.

Rakastan tottumisen tunnetta uudessa paikassa. (Mikä osaltaan johtunee siitä,miten paljon VIHAAN alkuvaiheen jatkuvaa jännitystä.)
Sitä hiljaista säkenöintiä,joka syntyy kun alkaa oppia uutta.
Joskus pakenen koulun kirjastoon ruokatunnilla, mutta ehkä eniten siksi että kirjasto on olemassa, siellä on kirjoja ja siellä tuoksuu hyvälle.
Saatan seistä siellä lukemassa hetken lumoutuneensa Trainspottingin skottimurrepainosta.
Kirjasto on minulle se, mikä kirkko on uskovaiselle.
Ne ovat pyhättöjä, turvasatamia.

Olin alunperin ajatellut siirtää HelmiPöllösen Wordpressiin, missä minulla on nyt oppimispäiväkirja, mutta päivän haistelun ja uuden blogin luomisen ja monenmonen muokkailun jälkeen päätinkin pysyä täällä. Tutkin vielä asiaa.

Nyt lähden nuhanenän kanssa katselemaan syksyä.

Lumoutukaa,tunnelmoikaa, kerätkää antimia!














PS: 
Girls on ensimmäinen sarja pitkään aikaan, johon olen vähän hurahtanut.
Kokonaisen tuotantokauden nielaisu päivässä voi kyllä aiheuttaa kyllä pienet seksi- ja aggressioöverit.
En tiennyt sen olevan mahdollista :o
Ja on kyllä erittäin vahvat Hannah-vibat!

kanava

Merkitsen nyt ylös muutaman mieleeni nousevan ajatuksenraakileen, kun tee niin mukavan staattisensa kelluu vatsanpohjalla ja ilma on eilisestä ukkosesta hieman saennut.

Parvekkeellamme on kukkinut anemonit. Nyt ne ovat sateesta kellastuneita ja nuukahtaneita, keräsin siniseen maljakkoon pari. Todistettavasti olen siis onnistunut kasvattamaan kukkia siemenestä. Ne ovat violetteja.

Hain kahteen kouluun. Toiseen pääsin, toiseen en. Otin hylsyn henkilökohtaisesti, en osaa olla ottamatta. Kirveli taas niin pirusti. Tunsin itseni vanhaksi, epäkelvoksi, kitkerän pettyneeksi.

Mutta vielä suolaisemmin poltti hylkäys viime vuonna Viita-akatemiasta, sillä se kohdistui kirjoittajaminääni. Se tuntui pieneltä erolta, tylyltä sellaiselta. Tänä vuonna en hakenut Viitaan, koska aika ja raha... Aina ne.
En ole ehtinyt seurata kirjoituskilpailujakaan.
Kun muistan kirjoittajuuteni, päälle tippuu raskas verkko. Niin paljon tekemätöntä ja kipeitä aavistuksia. Epätietoa. Osaanko minä? Ja mikä on se aihe?

Katselin Pirkko Saision kirjailijahenkilökuvan Teemalta. Olen hänestä aina pitänyt, ja jollain tavalla samaistunut hänen kasvukertomuksiinsa. Mutta erityisesti, kun hän kuvaili nuorena imitoineensa lempikirjailijoitaan alkaen Anni Polvan Tiinoista, sanoin kovaan ääneen "tuo olen minä". Juuri niin minä tein, teen ehkä vieläkin. Oma ääni, onko se löytynyt, ei ole kykyä hahmottaa.

Viime syksyn ja talven kävin kirjoittajakurssilla Tampereen lyseolla.
Se oli hedelmällistä omalla pätkittäisellä tavallaan.
Muodostui rituaaliksi istua saunan päälle koneelle, juoda pieni pullo punaviiniä, kirjoittaa ulos yleensä kertaistumalta edelliskerralla annetusta aiheesta.
Pari niistä ainakin onnistui, ja tulipahan ainakin kirjoitettua.

Palasimme viime sunnuntaina Pohjanmaalta.
Siellä kelluin olossa ja ajassa aukinaisena kuin kanava.
Tunsin tunteita.
En ole vielä asettunut tähän toteen, kotiimme.

Eilen oli mahtava ukonilma, ehkä kovin mitä olen Tampereella asuessamme nähnyt.
Ihana rankkasade.
Katsoin rakastamani Elämänmenon Teemalta (jonka Marjaa olen myös joskus imitoinut). Ja itkin, tietenkin. ;-p

Susanna Haavisto ja Seela Sella / Elämänmeno/ YLE

Nyt minulla alkaa ensi kuussa painoviestintäkoulutus. Uskon sen sopivan minulle.
Mutta aikaa ei tule jäämään harrasteille.
Jännittää pirusti jättää lapsi päivähoitoon. En pelkää lapsen puolesta, vaan itseni.
Kuinka vaikeaa se on? Laskea irti pienestä. Olemme olleet tiiviisti yhdessä kotona pitkään.
Ja samalla tunnen kehollani, tunnen sen kuin nälän, että hänkin tarvitsee uuden tilan liikkua ja avartaa.

 

EDIT.Jos on vinkata kirjoittajakilpailuja niin antaa paukkua kommenttiosioon!!!
   

Liebster-award

 



 Haa, kiitos Hanna-Riikalle  Liebster-awardista!

 

Liebster Award-tunnustuksen ideana on tuoda ihmisten tietoisuuteen uusia hyviä blogeja, joilla on alle 200 lukijaa. Homma toimii näin:
1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto (ylläoleva kuva) esille blogiisi. 
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen. 
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa. 5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat. 
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen. 
7. Ilmoita palkitsemasi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Hanna-Riikan kysymykset:

1. Lempisanasi?
 Tämä on vähän outo mutta "propaganda" on musta todella kaunis, suorastaan seksikäs sana. Luonnollisesti sanana ei asiana. "Hämäränhyssy" on myös viehättävä tai vain "hämärä".

2. Inhokkisanasi?
Rääkkäys. Kuulostaa juuri siltä mitä tarkoittaa. {Sikäli siis oikein onnistunut sana..}
 Mutta sitten on näitä iltisilmauksia kuten "superhelle" ja "seksivau" sekä mammakielen rakkausmassut ja masuasukit, joiden olemassaoloa en haluaisi edes tunnustaa.

3. Miellyttävä ääni ja/tai epämiellyttävä ääni?
 Sateen ropina lehdillä ja ikkunalaudalla. Kaikki ne tyttäreni pienet spontaanit äännähdykset. / Kaikki yhtäkkiset pamaukset.

4. Ketä mytologista hahmoa muistutat tänään?
Tunnen mytologioita  häpeällisen huonosti. Sanotaan nyt että hiiden hirvi.

5. Mikä on sisäinen voimaeläimesi? (Laajasti miellettynä, ei tarvitse olla eläin.)
Kyllä se on pöllö. Mieheni alkoi kutsua minua pöllöksi melkein heti tavattuamme. Pöllön olemus on minussa syvällä, ja oli mukava saada tämä tunnustus/tunnistus. 

6. Millä keikalla tai missä konsertissa oot ollut viimeks?
Tampereen Kivenheitossa oli blues-iltamat. Siellä koin itselleni harvinaisen, lähes käsittämättömän, onnenkantamoisen että itse Marjo Leinonen hiippaili ennen keikkaa takapenkilleni jutskaamaan, pelasimme hetken pöytäjalkkista ja halasimme. Siitä Marjo kipitti suoraan lavalle ja lauloi ihanasti.

7. Mitä oot syönyt tänään?
Risottoa ja minttusuklaasufuja,jotka näennäisesti ostin lapsenvahdille.

8. Mitä väriä et käytä vaatteissasi ikinä, jos on valinnanvaraa?
Lähes kaikki värit sopivat pilkahduksina mustaan,mutta neonkeltainen ei sovi päälleni {meaning;head}.

9. Minkä kirjan olet lukenut viimeksi?
Laura Honkasalon "Eropaperit". Teki olon raastavaksi menneestä ja samalla kiitolliseksi nykyisestä.

10. Mitä blogia/nettisivua vihaluet?
Argh. Näitä ei nykyään ole, ehkä ajan puutteen vuoksi, ehkä siksi ettei kupoli kertakaikkiaan kestä. Iltapaskan sivuille eksyn joskus.

11. Mitä numero 11 merkitsee sinulle?
Ensiajatus:Kaksi samaa numeroa peräkkäin. 


*

Itse haastan ja palkitsen nämä blogit:

Joni Lanki
OnhanNoita
Bisous,Roosa
StarkKonst
ForTheLoveOf


11 kysymystäni:

1. Kuka oli nuoruuden lempikirjailijasi?
2. Pieni asia,joka lohduttaa sinua?
3. Muistatko ensisuudelmasi?
4. Oletko taitava käsistäsi?
5. Miten olemustasi viimeksi kuvailtiin?
6. Miellyttävin tunne kehossa?
7. Jos joutuisit viettämään lopunelämäsi tietynvärisessä huoneessa, minkä värinen huone olisi?
8. Lempisanasi ja/tai inhokkisanasi?
9. Mikä on tärkeintä sinulle juuri nyt?
10. Häpeätkö jotain aiempaa lempibändiäsi? Mitä???
11. Kuka on nykyinen lempikirjailijasi? 


Suotuisia tuulia!


Edit. Anteeksi, pistin epähuomiossa kaksi kertaa saman kysymyksen. Korjattu.

keväästä

Se tuntuu ilmassa 
väkivaltaisena.

Kevät. Ehkei se kokonaisuudessaan ole mitenkään vastenmielinen.
Mutta tämä alku on kuin väkivaltaa.
Valo hyökkää yhtäkkiä päälle pimennysverhojenkin takaa, valo sattuu henkisesti.
Ehkä se on eniten tämä väli, jossa valuva hanki paljastaa kaiken mädän ja mutaanpainetun. Kun täytyisi rynnätä kukkasipulien kanssa kohti henkeäänhaukkovaa maata.
Kun pitäisi herätä eloon.
Ja haluaa vain sinne luolaan, hengittämään kiven turvallista kosteutta.
Kiskon aggressiivisesti pajunkissoja.
Ostan namusia virpojille, joille mies avaa oven.

Olen niin väsynyt että hitto.
Allergia tulee ja tekee tullessaan terävästä kipeästä sokeaa puuroa. Hiekkaa hiuksissa, silmissä, korvissa, nielussa. Aamuin illoin öin.
Laitan epätoivosena Laila Kinnusen äänen soimaan stereoista ja se helpottaa hetken.
Tekee valosta jotenkin pumpulireunaisempaa.

Nuorempana yhdistin pääsiäisen massiiviset itkukohtaukset messiaan kuolemaan. Kouristelin sellaisissa tuskissa, että etsin jo stigmoja ranteista. Ihmettelin jossain mieleni sopukoissa, että olenko todella näin uskonnollinen.
Vaikka pidän Jeesuksesta hahmona, ja monia opetuksistaan oikeina, en usko tämän monen päivän kiemurtelun liittyvän oikeastaan lapsen uskooni.

Eiköhän tämä ole sitä aivokemiaa.
Johtuuko se siitä, että olen syksyllä syntynyt? Vai olenko einoleinolaisen hallan lapsi.
Himoan hämärän hyssyä.
(Miksi muuten jotkut uudet ilmaukset tulevat elämässä vastaan yhtäkkiä toistuvasti? En ollut koskaan kuullut ilmaisua "hämärän hyssy", nyt se on yhtäkkiä tullut vastaan monesta tuutista. Nykyään ennenkaikkea omastani, sillä omin sen tietenkin heti omaan sanavarastooni.)

Tämän pääsiäisen kuljin pakanana puolisuljetuin silmin, katkonaiseen hengitykseeni keskittyen.
Katsoin Gilbert Grapen, joka oli nuoren minäni lempileffoja. Nauliinnuin siihen. Itkin ja hengitin kohtaus kohtaukselta tämän täydellisen, yksinkertaisen tarinan.
Itkin ja heittelin lapseni kanssa pehmopalikoita.


Tarina kuin tarina, minä itken.

Se on tää paniikintunne. Ja se tulee joka kevät.

*

vaientamatta

Kaveripiirissäni on vain pari ihmistä, joilla on lapsia.

Nautin siitä, mutta on hetkiä jolloin on ollut tärkeää saada vertaistukea toiselta vanhemmalta.

Siis sellaiselta, joka on valmis puhumaan ja muistelemaan hämärämpiä hetkiä.

Maailma on täynnä mammaihmisiä, joiden tavalla puhua äitiydestään ei ole mitään tekemistä omani kanssa. Jonkinlaisen filtterin olen kehittänyt tämäntyyppiseen paatostamisteen.

Jotenkin tiesin jo raskausaikana myös sen, ettei vastauksia oloihin kannata etsiä netistä ja vauvafoorumeilta. Siellä (täällä?) pesii paranoia ja pimeät voimat.
(Toki joitakin perusohjeita käytännönasioihin sieltä voi löytää.)
Näissä asioissa pyrin yksinkertaiseen ja suoraan, hitaammanlaiseen vuorovaikutukseen.
Eli kysyn suoraan ihmiseltä, jonka kasvot voin nähdä. Jota voi vaikka halata.

Suomessakin on yhä äitejä, joille ei puhuta siitä, millaisia hetkiä vauva-arki pitää sisällään, heidät jätetään yksin. Sanotaan, ettei ”mulla tollasta ole ollut”. Ihme jaksamisen ja läpipainamisen mentaliteetti. Kun sosiaalinen lämpö on muutenkin kortilla, ettei vaan liikaa sekaannuta.

Hyvät hetket halutaan kohottaa jalustalle, pimeät hetket sutataan yli.
Ja ne muuten helposti unohtuukin, kun "tilanne ei ole enää päällä".

Kun kuitenkin voisin uskoa, että likipitäen kaikilla vanhemmilla on rankkoja hetkiä. Kun rankkuus pitkittyy ja muuttuu arjeksi, se saartaa.

On hätäännyttävää, kun ei tunnista elämäänsä.

Vauva on ensikuukautensa niin passiivinen, elämästä tulee elämän ylläpitämistä, joka on mielekästä mutta hetkittäin sekopäisen tasapaksua.

Eikä siitä aina osaa tai ymmärrä tai pääse haukkaamaan ulkomaailman happea.

Usein on niin, ettei todella enää muista tai käsitä, miten paljon pienikin irtautuminen maidonhajuisesta himasta voi auttaa.
Vuodentakainen viikottainen croquiskurssi oli oma henkireikäni

Yhdessä vaiheessa allekirjoittanut yllättäen huomasi senkin, että on myös tärkeää nähdä niitä vieraita äitejä, joista löytyy myös ”mammoja” ja toisia vauvoja, käsittää että ne asiat tosiaan ovat samat kaikille. Joillekin on ehkä jaettu paremmat nallekarkit, mutta kuitenkin perusjutut on samoja, vauvat aika samaa genreä.

On nyt tullut puhuttua näistä asioista uudelleen läpikäyden erään äidiksi tulleen ystävättären kanssa.

Pitkä kotonaolo, uusi tilanne, yksinäisyys, imettäminen, hormonit, valvominen.

Sekopäinen suojelunhalu. Sekopäinen tarve päivittää itsensä. Saada oma itsensä takaisin.

Itselläni on aina tullut hetkellinen ”päivityspaniikki”, kun tytär on aloittanut uuden vaiheen, aktivoitunut lisää. Hetken hän on aina kuin uusi ihminen, johon täytyy tutustua, jonka tavat täytyy oppia.
Sain paniikkikohtauksia erityisesti kesällä, kun aloitimme kiinteät ruoat ja päiviin tuli ihan uudet rytmit.

Lopetin myös imettämisen aika nopeasti, koska se aiheutti niin kovaa kipua ja ahdistusta, että itkin joka kerta.

Onneksi leijonaemo sisälläni halusi huolehtia myös itsestään ja pakotti vetämään henkeä.

Tuki ja apu ovat olleet aina jostakin otettavissa. 

Suomessa sitä saa soittamalla esim.MLL:n.

Kyse on siitä, osaammeko vieläkään puhua. 

Olin järkyttynyt että ystäväni oli yhä saanut vähätteleviä kommentteja toisilta äideiltä ja siksikin halusin palata aiheeseen.

Vauva-arjesta olisi hyvä puhua suoraan,realistisesti. Ilman turhia kauhutarinoita ja kaunisteluja.

Ei ole hävettävää ahdistua ja tuntea paniikkia näin riipivässä asiassa kuin äitiys. 

Älkää hiljentykö, vaikka muut ovat hiljaa tai vaikka joku muu olisi kestänyt pahempaakin. Vaikkei ahdistus olisi syventynytkään masennukseksi.

Olkaa pioneereja, omanlaisianne, älkää puhuko päälle, muistelkaa kunnolla jos joku kysyy neuvoa, olkaa rehellisiä.
Muistakaa hengittää, antakaa hengittää.

  

Vapauttavaa naistenpäivää.

PS (linkkejä)

Äitiyden vaiettu perintö (HS)  (Joitakin hyviä pointteja)

💋

STINA WOLLTER  (Löysin ihanan powerladyn Instagramista)

 💋

BETH DITTO!!! 💜💜💜

Pahoittelut tekstin sekavuudesta. 

Kirjoitin tämän(kin) tytär sylissä ;))

★

Aihe, henkilö, josta nyt kirjoitan, on ollut odottamassa omassa ylellisessä odotushuoneessaan.
Ehkä olen yhä tehnyt surutyötä ja/tai todennäköisemmin en ole ehtinyt istuutua asian äärelle.
Se ei ole kuitenkaan se helpoin juttu.
Sanoittaa koko eliniän kestänyttä suhdetta ihmiseen,olentoon, jota ei tunne.
Sanoittaa surua, joka on jotenkin yleismaailmallista ja kuitenkin henkilökohtaista.

★

Oli aamupäivä, kun kuulin radiosta että olet kuollut.
Istuin punaiselle rahille ja tuntui kuin minut olisi naulittu aloilleni. Tuijotin seinää ja jokin raskas,lyijymäinen valui päälleni.
Maailma ilman Bowieta, mikä se on? Where are we now?
Ihmettelin itsekin reaktioni voimakkuutta.
Teki mieli piiloutua, vetäytyä, aloittaa heti surumessu.
Mieli sinkoili kuvia eri persoonistasi, itselle eniten merkinneistä paloista.
Nopeasti mieleen tuli alkuhetki, kun menit tajuntaani hyvin pienenä. Ashes to ashes.
Ja kaikista eniten Labyrintti. Olit mahdollisesti ensimmäinen ihastukseni. Lapsikin näki mystillisyytesi ja sanoittamattoman eroottisuutesi. Olin heti myyty.

Totuuden nimissä en ollut seurannut urasi loppuvuosia kovinkaan aktiivisesti.
Olit jollain tavalla aina tietoisuudessa, ja hämmentyneenä, nöyränä levyjä soitellessani kuitenkin käsitin jokaiselta levyltä rekisteröineeni jotain, yhden laulun tai ainakin kuvan, videon.

Harva (tuskin kukaan muu) jättää jälkeensä sellaista testamenttia kuin Blackstar.
Kun olin aikani pauhannut Five yearsiä, yhtä lempibiisiäni, uskalsin kohdistaa katseeni tuohon mustaan kaunottareen.
Kun silmät olivat valmiiksi kosteat ja olo metallinen, tuntui luontevalta seurata sinua kuolemanlaaksoon. Sinun taivasta kohti sojottavia hopeisia hiuksiasi, haparoivaa sokeutettua hahmoa.
Sätkit ja erehtymättömällä miimikon lahjakkuudellasi jokaisella liikkeellä ilmaisit kauhun ja lapsenomaisuuden viikatemiehen jo katsellessa nurkasta.
Taas ja vielä kerran raikas, uusi maailma.
Oli puhdistavaa itkeä, ajatella sinua ja kuolemaa.
-Tekisi mieli ottaa syliin, sanoo mies lempeästi vierestä, kun katsomme viimeisten videoiden haurasta herrasmiestä.

Armas kumppanini oli ymmärtäväinen ja antoi minun pitää surubileeni.
Kun luonne nyt on tämmöinen, ettei niitä osaa lykätäkään.
Eikä osaa ajatella, että sehän oli vain idoli.

Blackstar ei päästänytkään otteestaan.
Meni monta yötä ja päivää niin, että Lazaruksen haikea melankolia soi tauotta päässäni.
Mietin sinua, halusin tiedostaa kaiken sen, mikä sinussa oli ainutlaatuista, on.
Kyllä minä sinua rakastin.
Hetken huolehdin, että kärsitköhän kauheasti. Sen lopetin niille sijoilleen. Ensinnäkään en usko että koit tuskaa, sellaista kaikennielevää, en usko. Toiseksi, en tiedä. Kolmanneksi ehkä se ei edes minulle kuulu.

⚜

Kiitos.
Kiitos kaikesta. Ja kiitos tästä viimeisestä reissusta kanssasi.

Kun ajattelen sinua, tulee mieleen väistämättä kaksi ilmausta, molemmat kitschiä; lapsuuden sankari ja tähti. En lanseeraisi niitä yleisesti käyttöön, mutta minulle henk.koht. olit molempia.
Starman, Blackstar.
Olkoon sitten niin että fyysisesti olet tästä lähtien tähti, sakarat joka suuntaan, aina ylempänä, aina loistava. ☆
Aina tietoisuudessa.




★

★

TUNNUSTUS KAUPUNGILLE ( Sándor Csoóri  / Suom. Hannu Launonen)

Niin paljon tuulen ajamaa roskaa kadulla,
niin paljon tyhjenneitä, ajelehtivia kasvoja,
       tukahduttavia savuraitoja kaupungin taivaan alla!
Ja niin monia virutettuja rakkauksia seinien takana!
Mutta kun intohimo vaihtuu vihreäksi
         niin kuin risteyksien valot lyhyeksi aikaa,
sateet ja hillityt lehvät ampaisevat heti liikkeelle,
           pitsiverhot satavat korkeuksista,
        ja välkkyvä hulluuskin kiitää
      pitkin ratakiskoja,
vislaa ja valittaa
         kuin hullu falsetissa.

Rakastanko sinua? Enkö rakasta? Kolmekymmentä vuotta
olen repinyt päivyrin sivuja, Kaupunki.
           Harhailen kaduillasi,
               en tiedä minne olen matkalla.
Täällä kaikki on lähempänä kättä, ruumista,
lähempänä nautintoa, tappamista.
Boilerien lohikäärmenieluista
           syöksyy liekkejä minua kohti kuin sadussa,
ja ikuinen saasta virtaa
                maanalaisissa viemäreissäsi.
Kuulunko sinulle, Kaupunki? Vai olenko vain
                   sinun vankisi?

  Usein minä hylkään sinut, kiellän sinut ja ikävöin sinne
missä liekit yhä käyvät
                pitkäkseen maahan
                   kuin uupuneet työjuhdat
ja puutarhassa vierailee siili, muinaisuuden uskottu,
mutta sen samettiliikkeissä äkkiä kirskahtavat
        sinun sadattuhannet ikkunasi ja teräsosasi,
ja sinun sievät, hermosairaat naisesi orvosti parkaisevat,
ja äkkiä minä olen jo siellä, heidän joukossaan,
korkealle kiitävissä peilihisseissä,
       maanalaisen viimassa, hiuksia uittavassa.

Ja minä monistun sinun katseistasi ja omasta
hulluudestani. Jos sinä et ota minua omaksesi,
       kenties vain metsä mietiskelee minun kanssani,
          metsä ja kuolema, Kuuhun nojaava,
eikä maailma tule noutamaan minua eikä lähetä perääni musiikkia,
niin että voisin muuttua kuolemattomaksi. Minun valkeilla
         kalvoillani sinä väriset kiihottavasti
niin kuin herneensiemenet tärisevillä rummuilla. Nieleekö sinut
savu? Vai maanjäristys? Kiiruhtavien tuliruusujen versonta?
        Vaikka petän sinua, olen silti
            puolellasi.