Joulu. Rakastan sitä yhä. En etsi valtaa loistoa. En kaipaa kultaakaan.
Ja taas se äityi sukusukkuloinniksi.
Etappien ketjuksi täynnä siirtymiä ja irrallista oheiskrääsää.
Se olikin haasteista suurin; olla ärsyyntymättä krääsästä.
Kun on pieni lapsi ja elää ns.hyvinvointiyhteiskunnassa, ihmisten hyvä tahto tarkoittaa materiaa, joka revitään lahjapaperista. Nuo kääreet kerätään roskapussiin ja minä haluaisin avata nekin eteeni, miettiä niiden hintaa.
Mikään ei ole minulle enää itsestäänselvyyttä, vaikken sitä näytäkään.
En pysty käsittelemään omien lahjojeni päälle tyttäreni ksylofonia, pehmopalikoita, äänikirjoja...
Kaikkea tätä hyväosaisuutta.
En ehdi olemaan onnellinen enkä kestä sitä.
Kaikki käy niin nopeasti, hukun siihen, väsyn ja harmistun väsymyksestäni. Päätä särkee.
Kun viettää joulun toisten kotona, on yhtä aikaa mukavassa lämpimässä kuplassa ja vankilassa.
On niin paljon hyvää, että itkettää ja niin aggressiivinen tarve omiin toimiin että meinaa räjähtää.
Tätä en vieläkään osaa ennakoida.
Että saattaa altistua esim. Cheekille, jos emäntä siitä pitää. Että saattaa joutua pelaamaan lautapelejä yömyöhälle, vaikka aivot piukkuvat väsymystään.
Tytär tekee hampaita ja on valvonut ja tulee valvomaan.
Meinaa tulla hulluksi, jos mies viipyy saunassa eikä tee heti sitä voileipää, lue ajatuksiani.
Että aistii jokaikisen ihmisen ympärillään, on yhtäkkiä kuin miinakentällä.
Näkee itsensä juoksemassa pensaskujia, repii niitä kuin Trent Reznor Perfect drugin videolla.
Tulee irrationaalista virtaa.
Kunnes vihdoin uskaltaa kolista vessaan ihmismerestä, ottaa melatoniinia, antaa miehen silittää päätä, nukahtaa hetkeksi.
Aluksi, kun katson valokuvia joulusta (ja minähän katson; kuvanarkki kun olen...) näen vain omat väsymyksestä seisovat silmäni, liitoksistaan narahtelevan joulumörön.
Tarvitaan muutama päivä.
Että saa olla kotona sotkuläjässä.
Tutkia tyttären lahjoja,kiittää jokaista antajaa niistä. Tyttö istuu lahjavuoren keskellä ja tutkii roskaa lattialta. Otan kultaisen kuminauharusetin, jostain paketista irronneen ja pujotan sen hänen pyöreään päähänsä.
Tytär parantuu flunssastaan, lepäämme, sulkeudumme.
Ajattelen heitä, sukulaisia, rakkaita. Ukkia, joka sai aristelevan tytön vihdoin rauhoittumaan syliinsä.
Omaa perhettäni.
Kaikki yhtäkkiä kuin kiiltokuvaa, uskomatonta onnekkuutta.
Kynttilät palavat yhä.
Lapsi oppii leikkimään leluillaan.
Edessäni on Samuel Beckettin "Watt", lahja mieheltä, teepannu, monta muuta tutkimatonta maailmaa.
Otan yhden maailman kerrallaan.
