keskiviikko 21. lokakuuta 2015

monesta muusta





















Edellinen teksti erityisherkkydestä oli vapauttava.
Sain mukavia kommentteja naamakirjassa ja kutsun kahveelle toiselta herkältä.
Näimme galleriakahvila Dadassa, missä ei ole koskaan tullut pysähdyttyä vaikka mieli on tehnyt joka kerta.
On hassua miten kaksi immeistä voi ajautua samoille taajuuksille tässä sometodellisuuden kyllästämässä maailmassa.
Voi myös antaa silmien levätä epätodessa eikä hiljaisuus aiheuta pakokauhua.



Elämä on tällä hetkellä jatkuvaa oivallusten tulvaa.
Sain varattuna viimein Mike Leighn "Naked"-leffan kirjastosta ja se oli kiistatta kova kokemus.
Tavallaan sietämätön pätkä, raivostuttava, inhottava. Ja kuitenkin minun.
Kun Johnny pomppii lopussa murjottuna yhdellä jalalla, näen itseni.
Outo yhdistelmä vastoinkäymisten kauhua ja silmitöntä tarvetta mennä eteenpäin.
Mutta kuitenkaan en ole Johnny. En näe maailmaa mustana, ei huvita keskittää elämäänsä maailmanlopun odotteluun.
Tunnistin jotain siinä maailmassa, yössä, irrationaalisessa harhailussa ihmisestä ihmiseen.
Lukemisessa. Katselussa.
Hirveissä elementeissä, joita elämään heitetään.
Pakonomaisessa järjestelyssä rikotussa kuvassa.
Paha maa, jonka päälle maalataan.





Lost in music. Tarkoitus oli nähdä Pietarin spektaakkeli.
Yo-talolla ilmeni että Pietu oli viimeinen esiintyjä.
Lapsenvahdilla työaamu edessä.
Kaksi ekaa esiintyjää siis ehdittiin tsekata kelloa vilkuillen ja sitten oli kirittävä kotiin, Pietu jäi näkemättä. Mutta annas olla.



Tyttöduo nimeltä Sofa hyppäsi lavalle. Valju olo vaihtui tajuntaa kutittelevaan grrrrlpoweriin..
Jumalauta mitä mimmejä.
Energia piiskasi yleisön kyykkyyn ja nämä söpösilmät jakoivat lopuksi ruusuja naisille tippa linssissä. Ylitse valahti hyökyaallot onnenpilkettä ja aitoa iloa, liikutusta.
Ensi kertaa aikoihin itkin ilosta.



















Kulttuuririennot jatkuivat seuraavana päivänä Riksun taidemuseon näyttelynavajaisissa.
Vanha työpaikka ja tuttuja ihmisiä. Teki ihan hyvää ottaa kontaktia vanhaan kotukaupunkiin, pienehkö nostalgia vanhaan kontuun selvästi heräilemässä. Mutta kyllä hsp:n pää hieman sauhusi.

Lauantaina tapasin yhden vanhan kirjoittajaystävän Kahvila Runossa ja pääsin purkamaan fiiliksiä vasta-alkaneesta kirjoittajakurssista ja monesta muusta.
 Illalla kävimme miehekkeen kanssa katsomassa Monty Pythonin Holy Grailin juhlanäytöksen Niagarassa. Yritimme kuppiloida sen päälle mutta hikisen ahdas ja mölyisä lauantai-ilta aiheutti vain pakoreaktion, ja sekin täyteentumpatulla bussilla. Eli himaan kuuntelemaan Martha Wainwrightia kynttilänvaloon. Näin se nyt menee.

Siinäpä sosiaalista liikehdintää hetkeksi.