tiistai 22. syyskuuta 2015

pöllötyttö, peuranainen




Karkailut, tee, jäätelö, pyöräily kaatosateessa, korvanapeissa Celtic womanin ”Ave Maria”, huohotus pisaroiden lävitse, silmät täynnä vettä.
Ylimielisyydeksi tulkittu kyvyttömyys. Olen tullut kiveksi. Prinsessa, diiva. Mikä sä luulet olevas? En mikään. Mä olen en-mikään.
Kun äikäntunnilla puhutaan Tomek Tryznan kirjasta ”Tyttö ei-kukaan”, tiedän että se kertoo minusta.

-- Tuntuu kihelmöivältä istua yksin puistonpenkillä
aamulla kello kymmenen. Valita itse oma tila ja tilanne:
ettei ole siellä missä kaikki muut ovat. Ettei ole siellä missä
pitäisi olla. Olla omavalintaisessa välitilassa. Melkein kuin ei missään. --
-Anja Snellman:Antautuminen-
 
Liikassa viimeinen, aina. Lyhyin. Se, joka mokaa. Ainoa jolla on sitäjatätä.
Se ainoa tyttö, joka...
Se, joka saa ainoana kympin laulusta ja jota toinen tyttö tämän vuoksi leikkimielisesti kuristaa.
Joka kirjoittaa ja piirtää toisen maailman. Joka ahmii toisten elämää kyltymättömästi ja puristelee sen omakseen kuin muovailuvahan.
Laumaton. Lapsi, joka kirjoittaa päiväkirjaan olevansa sisältä mätä.
Ettei ole vain hyljeksitty vaan myös paha.
Kostan sisuskaluja runtelevan tuskani niille, joissa näen itseni, joiden heikkoutta en kestä.

-- Minun kuvani on häilyvärajainen 
ja harmaa, seison usvassa kuin mikäkin tuonenpiika, 
heilautan sille otukselle kättä. Minä tervehdin itseäni, 
mukamas reippaasti, vaikka hylätyksi tulemisen 
tunne on jo matkalla alavatsassa ja jähmettää pian polvet 
tutulla tavalla. --
-A.S.-
 
Elokuussa sytytän kynttilöitä, koska rakastan joulua enkä halua koulun alkavan. Kuuntelen joululauluja. Sitten opettelen kaikkien niiden sanat ja laulan nauhurille yksin kotona ollessa kaikki ne. Jos en erota sanoja, keksin omani. Siis sanoja joita ei ole.

-- Juoksin kotiin saakka viestikapula kädessä, riisuin likomärät
luonnonvalkoiset pitsikäsineet vasta eteisessä, huohotin pimeässä
kädet reisiä vasten ja vein sitten käsineet ja kapulan 
keittokomeron roska-astiaan.
Alkoi Hermann Hessen aika.  --
-A.S.-
 
Löydän joitakin heimoveljiä ja -sisaria, kilometrien ja vuosien erottamana kaltaisistani.
Kaukokaipuu pitelee olkapäistäni joka ikinen päivä.
Kun tutustun ihmisiin, he muuttuvat myöhemmin satuhahmoiksi. Ne kiehtovat ja nekin joita inhoan ovat osana laulujani. Kun saan ystävän, haluan paeta hänen luotaan kotiin, haluan kotiin miettimään häntä. Pohtimaan hänen olemustaan.

-- Mitä tarkoittaa "olla oma itsensä" kysyn päiväkirjalta, taas kerran.
Haluaisin koko ajan olla joku muu; 
siro kirjastonvirkailija, popliinitakkinen spurgunainen, 
kiiltopaperilehtien peurasäärinen malli. Kun vähän 
aikaa kuuntelen jonkun puhetta, alan puhua kuin hän. 
Alan elehtiä kuin hän. Menen toisen nahkoihin, 
kaivaudun kuin myyrä vieraisiin käytäviin. --
-A.S.-

Kun olen boheemi, sovinnaiset kuorot imevät minua puoleensa. Ennen kuorokonserttia ripustan silkkipaperikoristeita liikuntasaliin ja itken sisäänpäin, koska en ole vetämässä sunnareita rappiokaverien kanssa. Tunnen rinnassani heidän juomansa tuopit ja kaikki ne rapeat oivallukset joita he voivat tehdä. He nauravat elämälle, minulle.

--En ole ihmisvihaaja vaan kaipaan kiihkeästi läheisyyttä ja ikiomaa heimoa. Että
itken jos päivillä ei ole kohokohtia.--

--Laumankaipuu saa minut ryntäilemään.--
-A.S.-

Löydän uusia kotilyhtyjä, sielunkumppaneita. Hermann Hesse, Stanley Kubrick, Kauko Röyhkä, Maritta Kuula, Hanna-Riikka Kuisma, Pirkko Saisio, PJ Harvey, L.Onerva, pöllöt...
Kävelen syksyn iltavalossa, ja palaan taas sinne pellon reunoille, hautuumaille, sinne mistä näkyy metsät, sinne missä on hämäryyttä, kajoa, aavistusta.
Mandariinin, inkiväärin, tiikerisalvan tuoksu.

--  Silkkipaperilinnun ja Mustan nallen olo,
  Humhum,
  että olen tällainen kuin olen
  että olen tällainen kuin olen aina ollut --
-A.S-

Olen jo käsittänyt olevani nimellinen olento ja osa rikottua laumaa.
Annan itselleni luvan iloita sisälläni kimmeltävästä lähteestä, vaikka se on tuottanut kamalaa kipua.
En ole täysin vapautettu, olen aina katsova vierestä, en uskalla ryhtyä (vielä) tanssiin.
Ennemmin juon taas kupin teetä, katson oksien välistä hehkuvin silmin ja kirjoitan vielä hetken teistä.



tiistai 15. syyskuuta 2015

häpi stoori

Skannasin tänne nyt kolme vuotta sitten rustaamani kolumnin, jonka olin TÄYSIN unohtanut.
Se oli kiireessä kirjoitettu ja taisi hieman nolottaa maireudessaan, mutta nyt luettuna se on ihan ok ja ajankohtainen.

Ja juu. Pärstäni kätkin siksi(kin) että se meni niin koomisennäköiseksi mustetahraksi.




































Esko Valtaojan viimeinen luento



perjantai 4. syyskuuta 2015

kipu



Tätä on vaikea sanoittaa
Tästä on vaikea aloittaa
kun kysyt
                 mikä on

En osaa kertoa kummituksista
alan hiljalleen taas huojua
Otan pillerin illan tultua
mutta käteni alkavat jo puutua

Ajatukseni pirstoutuvat miljoonaan kappaleeseen
ja minusta tulee haamu
Odotat surullisena
         itken vasten tyynyliinoja
ja lopulta jossakin tulee aamu.

Ennen kuin luovutan
ilmasta löydän uuden mandalan
väritän
          ääriviivaan
nukahdan

Hätähuuto täyttää keuhkoni
se ei ole minun huutoni

Maatuskat aalloilla jäisillä
äidit huojuvat avomerillä

Haluan kotiin heidän kanssaan.



*

Voimia
All my love for the refugees