matrjoška ja donitsituska

Harmaa, valmiiksi pimeä marraskuun päivä.

Ruska on pudonnut maahan.

Parisen kuukautta synnytykseen.

Eräs tämän hetken lempipaikoistani on kotimme lähellä sijaitseva suuri hautuumaa.

Jotkut naiset kuulemma himoitsevat raskausaikana multaa.

Ehkä hieman outoa... kantaa sisällään uutta elämää ja samalla hamuilla kosteaa maata. Vaan maasta ne versot nousevat, se on kaiken juuri ja päätös.

Tihkusade, kynttilät tekevät metallinharmaasta sinertävää, paasien meri, korkeuksiin kurottavat havupuukujat.

 Kappeli on käsittämätön betonihäkkyrä.
Outoudessaan ehkä jopa puoleensavetävä.

Lähellä porttia on Tuonen lehto, muuallehaudattujen muistelupaikka. Karuille ritiläpenkeille voi jättää kynttilöitä ja muistoesineitä. Sanapari tuonen lehto on järjettömän kaunis, sitä jää makustelemaan.

Vaikka tähän paikkaan kaamos, parvissaan harhailevat varikset ja itkeskelevä taivas sopivat täydellisesti, himoitsen lunta. Märkää maata, vesilätäköihin heijastuvia valojakin enemmän himoitsen lumen länsäoloa.

En kuulu niihin, jotka kiroavat aikaisia jouluvaloja, minulle ne edustavat kuitenkin valoa, jotakin katseltavaa tässä kaiken nielevässä pimeässä. Erityisesti pidän niistä monivärisistä.

Nälän tunne on kova.

Multaa ei tee mieleni syödä, mutta juureksia ja tuoreita vihanneksia kyllä. Erityisesti porkkanaa ja kurkkua.

Sitten on ollut mandariiniviikko, banaaniviikko, viinirypäleviikko. Joka viikko tuntuu olevan uusi hedelmä. Nämä ovat syvältäsyntyviä, sen toisen,himoja.

Pinnalla ovat sitten suklaan-, jäätelön ja leivonnaistenhimo, jotka ovat todennäköisesti omiani ja niiden kanssa saa taistella. Tällä hetkellä erityisesti suklaasuukot, Fazerin punainen ja kuorrutetut donitsit,aargh! Olen aina ollut altis mieliteoille, mutta tämä on jo kyltymätöntä.

Tietenkin voisin uskotella itselleni että rasvaatirisevät taikinarinkulat ovat oleellisia pöllönpoikasen kasvulle, mutta ehken parempi pitää järki käpälässä... Tai edes joku kohtuus.

(Oman Jaakobin painini olen toki käynyt aikaa sitten hyllytettyjen tupakan ja viininkin suhteen. Kahvi ja teekin täytyi äsketttäin jättää närästyksen vuoksi :-o! )

Miksei vastaavaa himoa voi tulla esim.pöyjenpyyhkimisen tai keppijumpan suhteen? Toivotaan että sekin päivä koittaa.

Olen käynyt joogassa ja sen jälkeiselle nälälle ei ole sanoja. Se on sudennälkää.

Olen todennut että viisaampi on jäädä suoraan tunnin jälkeen syömään kaupungille, muuten olen silmitön peto kotiin päästessäni ja mahdollisesti listinyt muutaman nisäkkään tullessani. Ei voi aina muistaa...

Ja nälkähän kohdistuu usein myös miehekkeeseen, ettei hänkään ihan turvassa ole.

♗

näe se valoisa

 ♗

tallinna

Istumme Tallinnan vanhassa kaupungissa kohvikissa.
 Kauniit talot ja kadut kaiuttavat mölinää ja yökerhojen syntikkaa. Asuntojen ikkunoissa outo elottomuus. Missään ei pala kotivalo. Syyskaupunki,kivikaupunki. Puistossa puhalletaan jättisaippuakuplia, kuumailmapallo seisoo taivaalla.
Kaadan lasiini stillwateria ja katselen ikkunan takaa hiprakkaisia turisteja.
Viinaturismi on räjähtänyt silmilleni voimallisesti.
Nenäkin on herkistynyt. Viinan ja kaljan huuru pistelee sieraimia.
Ihmisten outo ilottomuus humalan alla. He todella näyttävät jääneen alakynteen.

Olen pitänyt savutonta linjaa viime äitienpäivästä asti, tipatonta hitusen pidempään.
Elämä on löytänyt uusia muotoja.
Ensi kertaa vuosiin olen käynyt läpi tilanteet kokonaan ilman humalan aaltoilua taustalla.
Tupakilla olen taas tottunut alleviivaamaan jonkun orastavan hermoilun tai levottomuuden, nyt on nekin tärinätauot jääneet.Paljastaneet lopullisesti turhuutensa.
Toki tupakanhimo kutittaa joskus kurkun päässä.

Ja erityisesti kaikki kulttuurikokemukset tuntuvat kaipaavan tupakan ja punaviinilasillisen säväystä.
Yllättävät hetket. Kun joku näytelmä sujahtaa ihon alle.
Tai nyt, kun satumme löytämään itsemme vanhasta kirkosta kamarikuoron juuri aloittaessa esitystään. Surmatants nousee kupoliin ja saa vatsani potkimaan. Suojaan sitä ja punainen sametti vuoraa minut, meidät. Korkeissa ikkunoissa sininen valo, loistavat kyntteliköt hämärässä, prameilevat vaakunat, harmaat kuoleman kuvat.
Kulttuurikuplan kimallus.
Keskiaikaravintolassa kituseni hinkuvat punaviiniä juhlan hetken tunnossa. Tarjoilijat miekkailevat. Pöydissä syödään ja juodaan kynttilänvalossa. Vanhat ja nuoret, perheet ja ystävykset.
Yhteinen hetkemme tässä ja nyt.
Eteen tuodaan sydämellä tehtyä ruokaa, jouluinen aromi. Mustaherukkaa, kanelia. Hämyisyys hymyilyttää.
Kaadan taas vettä lasiin ja juon. Kilistän kanssasi. Ja tiedän taas tuntevani tämänkin loppuun asti.

Vesi on muodostunut tärkeäksi elementiksi. 
On ihmeen voimaannuttavaa kaataa sitä lasiin ja juoda jossakin, jossa ennen hankkiutui humalaan.
On majesteetillista palata illalla hotelliin ja jäädä pitkäksi aikaa suihkun alle.
Siunattu tila.

Paluumatkalla kalpeat ja hiljaiset näpelöivät älypuhelimiaan.
Katselemme kannella sylikkäin, kuinka laiva saapuu satamaan.

Sadepäivän irtoajatuksia

Mitä minä haluan elämästä sanoa?

Olen aina kokenut olevani jonkin oleellisen äärellä, kun olen lukenut runoja, joissa arki ikään kuin paljastetaan. Se mitä viestitään tiedostamatta, miltä näyttää ja tuntuu primitiivisyys vasten muovimaailmaa.  Se on huumava (huutava!) akvaariotunne, niin raskaan innostavaa, kun kaikki näyttäytyy ilman nahkojaan, ja kaikesta voisi runoilla.
Aaltoilen siitä yhä useammin poispäin, kun en enää jaksaisi nähdä.

Ja yhtä aikaa halveksin pikkumaista elämää. Sitä että joku haluaa omistaa elämänsä pikkusisustusnäpertelyille, kaikelle söpölle ja helpolle, mistä tulee kiva fiilis. 

En ole koskaan oikein löytänyt muottiani. En ole punkkari, mutta samaistun anarkiaan enemmän kuin ulkokultaiseen taputteluun. Ahdistun ihmisistä, jotka eivät uskalla reagoida vapaasti, joille malli tulee aina muualta. Päällä pitää olla siistiä vaatetta ja suun vähän supussa. Teatteria pitää käydä nuuhkimassa pienessä kulttuurikuplassa, mutta mikään tuhmasti ryöpsähtelevä ei saa kelvata. 

Haluan toimia yhdessä muiden kanssa, mutten kestä olla osana laumaa. Juuri eilen taas huomasin että kuljen mieluummin pidempää reittiä kuin samaa tietä bussista ulostautuvan karjalauman kanssa. Hukun, irtoan itsestäni joukkotapahtumissa. Tulee aina tunne että minua viedään muiden mukana jonnekin tuntemattomaan, uhkaavaan.

Nuorena aikuisena (myöhäisteininä) aloin teroittaa katsettani, ja sahata läpi kaikesta valheellisesta. Oli helppo säälitellä vino hymy naamalla lukion geelitukkia ja sitä myöten vähän kaikkea. Ironista että samaan aikaan valehtelin itse, jopa päiväkirjalleni.

Mitä tahansa aistin minulta odotettavan, sitä en suostu antamaan. En ainakaan ihan juuri sellaisena kuin sen olen aiemmin tuottanut. Mielikuvitus muokkaa vanhan ajatuksen aina uusiksi, liian helppoja vastauksia karttelen. On tallottava uusi raikas polku, vähän edellisen vierestä. Joka päivä uusi.
Mutta pääsenkö koskaan eteenpäin?

Tappelen vastaan oli kyseessä mikä tahansa valmis muotti. Punkkareillakin omat univormunsa ja norminsa. Vanhemmuuteen, äitiyteen, liittyy kasapäin mielikuvia, joita sinkoan pois itsestäni kuin kovia pikkupalloja.

Miksi aina pitää väistellä (ja provosoitua)? Jospa luottaisi siihen että se, mikä ei ole minua varten, ei minuun tartu. Tai uskoa ilman (lopulta latistavaa) ylidramatisointia, että joku voikin olla kanssani samaa mieltä?

Olisiko lopulta helpompaa myöntää, että joo: tämä on minun tapani eikä sille välttämättä ole muualla taottua muottia. Lakata päivittelemästä, kun taas löytää itsensä alkupisteestä. Mitä, enkö halunnutkaan elää tuon toisen elämää?

No et,  nuija! Usko jo. Tartu kynään tai ensin kirjaan ja ala taas kilvoitella.

teitä, valoja, maisemia

Syysinventaario.  Käydä läpi kaikki tavaransa, vaatteensa, laatikkonsa, kuvansa ja kirjoituksensa.
Ehkei nyt syvemmin tarkastella, mutta käsin koskea kuitenkin kaikkia niitä pölyyn uinahtaneita nyyttejä, kulmia ja papereita, yskiä pölyä ja kummituksia.

Julmasti hylkään jätesäkin pimeyteen intuitiivisesti ja järkevästi.
Uskomaton määrä pelkkää poistotavaraa.
Melkoista savottaa. Ensin etsin vaatekaapin lattian vaateröykkiön alta. Löysin paljon uutta ja outoa, sitä mitä etsin en ollenkaan.
Tänään oli vuorossa pelottavat muovilootat työhuoneen nurkassa; kouluvihkoja, -aineita, kuvistöitä, mystisiä monisteita, joogan, psykologian, äikän, ranskan satunnaisia muistiinpanoja, numeroimaton määrä piirustuksia mielikuvitushahmoista (näistä ykkönen oli Brita Brady, kuvitteellinen brittirokkijumalatar, joka makasi kaikkien idolieni kanssa :D)... Ja yöh, sitten ne.

Vanhat tekstit, paskiaiset, äpärät.
Voiko itseään kohtaan tuntea myötähäpeää?
Ainakin nuorta itseään.
Kyllä, tiedän olleeni pentu lukiossa ja taideopistoaikoina, mutta tsii-säs!
Mikä huomionhakuinen runopissis!
Ihan kamalaa ryöpytystä, naurattaisi ellei nolottaisi niin paljon. Suorastaan traumaattista tajuta, kuinka hilpeän pihalla sitä olikaan kun kuvitteli olevansa täynnä jotain absoluuttista jumaluutta.
Olin niin kamalan sulkeutunut vielä Oriveden aikoina ja niin juovuksissa kaikesta huomion murenista etten kuullut enkä nähnyt mitään muuta kuin kirjavaa valoa.
Paperille lensi pelkkää sokeria ja sydänverta. Ilman katetta.
Melkoinen pikkulapsi, kun muilla kuitenkin tuntui olevan jo oma kielensä ja ylipäätään SANOTTAVAA.
Mitähän minä itse yritin silloin sanoa??
Paitsi: Katsokaa katsokaa katsokaa, reagoikaa, tuntekaa mukana, liikuttukaa musta, ihailkaa mua, huutakaa mun nimee!!!!!
Ja sitten tuli hiljaista. Vuosiksi.

Voi näitä teitä. Kuljettuja, keskenjääneitä, unohtuneita.
Näissä nykyisissä poluissa, uudemmissa, on jo logiikkaa ja ajatusta, mutta entä ne vanhat? Täytysikö nekin jossain vaiheessa palata kulkemaan loppuun? Ainakin katsella vähän niiden maisemia.
Voi niitä aikoja, voi niitä aikoja...

Nyt on pestävä tämä pöly käsistä, imuroitava nurkat ja sitten ehkä nauraa ja itkeä.

☆彡

{ ole tyytyväinen nuorena }



PS: Lepää rauhassa, prinssi Robin ♡

ikkunalla

Blogin pitämisen huono puoli on se, että heti kun tulee pidempi kirjoitustauko, sitä alkaa pohtia että pitääkö koko blogi nyt poistaa, roikkuuko se siellä bittiavaruudessa turhaan "tilaa" viemässä. Jos en halua nyt päivittää sitä, haluanko koskaan..?
Voi pyhä kärsimättömyyteni. Nyt kuitenkin haluan taas kirjoittaa jotakin ja se on tärkeintä.

Ukonilmat ovat käyneet rankoiksi viime aikoina. Painostava ilma aiheuttaa etovaa päänsärkyä, kuin lyijyä toisella puolen päätä, heittää toiselle taajuudelle  kuten migreenissä.
Todellisuus muuttuu ahtaaksi ja liian raa'aksi. Katson ihmisiä bussissa enkä voi sivuuttaa jotain piirrettä heissä. Yksi päivä itkin kotimatkalla, kun eräs äiti ei lohduttanut itkevää lastaan.
En kestä jonkun juntin tapaa puhua puhelimeen.
En kestä uutisia kuin pieniä annoksia. Kuinka ihminen voi yhden päivän aikana käsitellä  Gazan kriisiä, Laura Lepistöä, television lifestyleohjelmien sieluttomuutta, Intian joukkoraiskauksia, jokiin kuolevia kaloja..? Kuinka minä voin?
Töissä kykenen ilmiömäiseen ystävällisyyteen ja aitoon empatiaan jopa niiden asiakkaiden kohdalla, jotka ovat niin korkeakyldyyrisiä että saavat mielestään käyttäytyä kuin moukat. Olen siis kesätöissä Teatterikesäfestivaaleilla. Olen viihtynyt Tullikamarin miljöössä ja siinä tunteessa että saa edes sivuten olla mukana kulttuuritoiminnassa. Työkaverit ovat myös jees.
Olen kävellyt Tampereen Tammelassa parina päivänä ja rakastunut sen jonkinlaiseen laitakaupungin hämyiset kadut-meininkiin. Se on niitä seutuja, joita haluan kävellä hitaasti tunnustellen jokaista katukivetystä ja näkymää. On vaikea osoittaa sitä, mikä siinä vetoaa, ehkä jokin mennyt. Ehkä se että kahvilan terassilta saattaa katsoa Dave Lindholm mietteliäänä, eletty aika 70-luvun kerrostaloissa, tummat rosoiset kuppilat, vanhan tavara-aseman vihreät seinät, kaukokaipuu, muistot unista.

Täytyy kehaista myös keskustan Lukulaari-divaria, koska sieltä saattaa löytyä sellainen aarre kuin Marianne Faithfullin omaelämäkerta, vanha tuttuni, valmiiksi puhkiluettuna ja koirankorvilla. Suosittelen lämpimästi, karun rehellinen ja hemmetin hauska kirja.

{Maritta on myös iki-ihana!}

Erään ison mullistuksen olen salannut toistaiseksi ystäviltänikin.
Haluaisin kömpiä luolaan piiloon kaikelta hössötykseltä ja palata turvallisen pitkän ajan perästä kun se odotettu asia lepää jo sylissäni. Ettei siitä tarvitsisi PUHUA.
Olen kuplan sisällä, punertavaa valoa, kimallusta, omassa ajassani ja paikassani. Kaikkia maailman värejä sädehtivä lasimaalaus. En osaa jakaa tätä, vielä.
Koen että olen saanut pieneen tilaan, itseeni, sellaisen määrän asioita että siitä riittää ammennettavaa ja pureksittavaa vuosiksi.
Se on eräänlainen taustavoima, joka puskee tutkimaan asioita uudella nälällä ja auttaa jaksamaan nämä päivittäiset vaivat. Toki jossain vaiheessa tähän kaikkeen mahtuu ystävätkin mukaan, täytyy mahtua.
Mutta olen iloinen että maailmani mullistuu ja uskon silti vahvasti että saan pysyä pitkälti omana itsenäni.

Olen vihdoin tottunut tähän kaupunkiin niin että saatan jo rauhallisen etäältä hyväksyä oman aidon kiinnostukseni sen historiaan.Se ei ole minulle mitään velkaa, enkä minä sille.
 Uskallan jo myöntää että tämä paikka (kuten kaikki maailman paikat) osaa olla aikamoinen junttila, ja sen, etten ole täältä kotoisin.
Mutta että täällä on ihana asua. Käydä toreilla ja kahviloissa, ajelehtia teidenpätkiä, aistia vesistöjä. Kauniit vanhat rakennukset, joita yhä suojellaan.
Tunnen sen tunnelman, jota mikään ei voi horjuttaa. Minun on hyvä olla täällä silloinkin, kun olen väsynyt ja pääni on täynnä särkyä ja bussissa itkettää.

kantaesitys

Ensi-ilta takana. Olo huteran onnellinen, vielä liian pöllämystynyt kaikkea purkamaan. Keho vain tietää taistelleensa ja tulleensa pullaututeksi jostakin onnelliseen syntymään.
Tämä on ollut rankka rupeama.

Jos minulta kysytään, näytteleminen on atomifysiikkaa. Juuri kun luulet pureskelleesi tekstin, esittäväsi sen täysillä ja oikealla tavalla, kokeilleesi kaikkea niin heureka! Yhtäkkiä ajatus sinkoaa itsensä miljoonaan osaan ja paljastaa altaan lukemattomia uusia teitä, nyansseja, sävyeroja, seurauksena joskus radikaaleja muutoksia, joskus millimetrin siirtoja. Tunne on lasia, peilikirkasta vettä, jonka muoto häilyy, aaltoilee, murtuu, rauhoittuu. Minä olen.

Miksi ensi-iltaa kutsutaan kantaesitykseksi? kysyi mieheni aamupalalla.
Onko se jokin jutun juuri? Kun omasta mielestäni se ei ole. Ensi-ilta on omasta kokemuksestani hikinen, hermostunut synnytys, jonka jälkeen todellinen esitys vasta voi alkaa muotoutua. Oikea kantaesitys tulee kenties jossakin puolivälissä esityskautta. Ensi-ilta on aggressiivinen murtautuminen omasta kuplasta ihmisten katseiden alle. Toisaalta vavahduttava helpotus, toisaalta surrealistinen siirtymä unesta valveeseen. Taikka valveesta yhteiseen uneen. Teatteri on taikaa.

Hetki ennen lavalle syöksyä; sanat ovat lukittuna päässä eikä ole ollenkaan varmaa tuottaako suu ne varmasti. Toimiiko kieli ja kitalaki, ajatuskulut, korvat, silmät, jalat...
Ymmärtävätkö ne, osaanko minä? Olenko varmasti oikea väline sanojen ja yleisön välille?
Sali on kuuma, me hikoilemme, se onnistuu. Osaan olla rauhassa lavalla, muistan hengittää, antaa ajatuksen tulla, teatterivalon kasvoille. 
Suurin muuri näyttämön ja katsomon välissä on kokemus näyttelemisestä.
Se mikä näkyy, ei ole se mikä on näyttelijän sisällä. Joskus keskinäinen hermostus on lavalla niin selvä että sitä voisi leikata veitsellä taikka sisäinen tyhjyys. Mutta palaute on lähes aina päinvastainen.

Niin, minä olen siis harrastajanäyttelijä. Siitä muistuttaa byrokratia ja rahapussi päivittäin.
Olen hakenut Nätyyn, mutten ole varma menenkö pääsykokeeseen.
Kokemus välineenä olemisesta on kenties itselleni liian raskas, että tekisin siitä itselleni työn.  Ja kun on ihminen ja vieläpä nainen, tässä nousee vastenmielisesti esille myös IKÄ. Ikäänkuin ajan kuluminen olisi rikos. Lähipiirissäni on nainen, koulutettu näyttelijätär jolla on nuoren naisen kasvot ja keho, muuntautumiskykyä ja lahjakkuutta , mutta joka ei yli neljänkymmenen vuoden ikänsä takia saa enää päärooleja. Tiedän tuollaisen maailman herättävän itsessäni ihmisvihan peikon, se on liian raskas tietoisuus. En halua rikkoa itseäni.

Lisäksi koen löytäneeni sellaisen ympäristön ja yhteisön, jollaista ei kasva joka oksalla. Kipinää ja rosoa, kapinaa ja aitoa välittämistä. Sitä en tahdo latistaa koulun penkillä.

Nyt pidän ansaitun möllötyspäivän, kiitän ja kumarran.
Nettipelejä, Hermann Hesseä, kahvia ja suklaata.
Ilo ole!

" Sitten Muumipeikko nousi tuolille ja sanoi. Minä kohotan nyt maljan Nuuskamuikkusen kunniaksi, joka tänä yönä vaeltaa kohti etelää, yksin, mutta varmasti yhtä onnellisena kuin mekin. Toivokaamme hänelle hyvää teltanpaikkaa ja kevyttä sydäntä! "

-Tove Jansson (Taikurin hattu, 1965)-

king kong-tyttö

Pääsin lennossa teatteripajasta harrastajien näytelmään, jonka enskari on maaliskuun lopulla.
Olen saanut tuta elämän täyteläisyyden kävellessäni teatterilta keskustaan. Kaamoskooma ei ole voinut minua kaataa. Jokin vastaus suureen kysymykseen tuntuu löytyneen.

Kiviset tiet palkitaan joskus ruhtinaallisesti.
Otan onnen vastaan peloissani.
Mieltäni on mullistanut niin moni asia.
Tätä en heti olisi hoksannut ottaa esiin, mutta tämänpäiväisten treenien jälkeen minun täytyy mainita Virginie Despentesin loistava kirja "King kong-tyttö".
Se avasi itselleni harhautunutta itsetuntoani, piilossa kytevää itse/nais/miesvihaani, tarpeetonta häpeää seksuaalisuuden edessä.
Jotkut meistä ovat seksuaalisempia kuin toiset etc.
Nainen saa olla seksikäs ja kiimainen king kong-tyttö, jos on sellaiseksi syntynyt.
Mies saa haluta naista.

Kuinka paljon meillä on tyydyttämättömiä viettejä? Kuinka paljon pelkoa, katkeruutta, vääristyneitä maailmoja syntyy sen pohjalta?
Sekä naisten että miesten kannattaisi puhtain mielin tarkastella omia viettejään, lakata häpeämästä niitä...

Tämä kirja muistui vain mieleeni, koska tänään harkoissa harjoiteltiin kohtausta, jossa minun on uskallettava olla "porno".
Ensireaktioni ohjaajalle oli "eikä!"
Mutta pystyin hyppimään lavalle, aukaisemaan häpyni ja päästelemään ääniä.
Ehkä siksi, että se oli näytelmää. Ehkä siksi että olen seksuaalinen olento, mutta ehkä myös siksi että luin Despentesin kirjan joulun alla. King Kong théorie vaikutti minuun syvemmin kuin ehkä mikään kirja koskaan aiemmin.

Teatterimaailma tuntuu sopivan luonnolleni.
Ikäänkuin koko maailma olisi kutistettu yhteen saliin.
Tuntuu hyvältä luoda omat rauhoittavat rutiinit tuohon absurdiin maailmaan.
Avata ääntä, meikata tavallista reilummin, höpöttää levottomia juttuja kahvihuoneessa.
Ja vaikka olisi miten kipeä ja väsynyt tahansa, yleisöstä saa voimaa.
Sen päälle ei tarvitse vetää perseitä. Voi mennä bussilla himaan, syödä nälkäänsä ja painua pehkuihin ja koko saakutin sielu huutaa hoosiannaa.

Voimaa!