sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Ahmatti

Uusi kotikaupunki on ollut minulle hyvä.
Niin useana päivänä olen ollut väsynyt, irrallani ja peloissani. Vieras ja arka.
On ollut pakko luottaa katuja pyyhkivään virtaan, ihmisten hyvyyteen.
Olen törmäillyt ruuhkassa vihaisin silmin, puolustuskannalla ja kohdannut enemmän kuin kerran katseen, joka hymyilee ja rauhoittelee, lämmittää minut, piirtää minulle ääriviivat.
Ihmiset eivät ole kiireisiä, niin urbaaneja kuin luulen. Yhä useamman olemus henkii rauhaa, jotakin luettua, jotakin koettua, jotakin mennyttä, jotakin tulevaa.
Minä olen menettänyt kieleni, tai ehkä olen antanut sen vapaaehtoisesti pois.
Kirjoittaessani en edes yritä löytää mitään loogisuutta.
Elämästäni on tullut olemassaolon taistelua, ja taistelutahtoahan minulta löytyy.
Kellun vapaana tyhjyydessä, epävarmuudesta on tullut pysyvä olotila.
"It takes courage to enjoy it. The hardcore and the gentle big time sensuality."
Vuoroin kiihdyttää, vuoroin lamaannuttaa.
Useana yönä olen herännyt henkeä haukkoen, useana päivänä liikuttunut onnen kyyneliin katsellessani bussin ikkunasta.

Eilen aloitin yhdessä kirjoittajaryhmässä. Vapaamuotoista keskustelua kaikista elämänalueista; pöytääntuotujen herkkujen ja tekstien rauhaisaa mutustelua.
Jännitti lähteä sinne, horjuin irti maisemasta.
Sain muutaman kirjoittamiselle elintärkeän neuvon ja tänään ensi kertaa aikoihin kirjoitin spontaanisti sanoja, jollaisia en muistanut olevan. Yllätyin, kiihdyin, rauhoituin.

Jos elämä olisi grillattu broileri, minä ahmisin sitä juuri nyt kuin barbaari, luineen kaikkineen.

Ehkä opin vielä siistimmäksi.